Kissa teki pesän huoneeseen. Aamulla meitä oli monta.

Kissa seurasi minua minne meninkin, naukuen sydäntäsärkevästi ja asettuen maaten jalkojeni juureen. Syötin sille kuivaruokaa, jonka muurahaiset olivat valloittaneet, nuo törkimykset, jotka joinakin aamuina valloittivat myös sänkyni reunat pistellen jalkoja ja niskaa. Kissa puikahti oven välistä mennessäni huoneeseen, kiehnäsi porraspuissa ja maukui. Poistuessani huoneesta se seurasi, mutta pian sain jo nostaa sen ulos huoneesta. Aamuisin löysin sen makaamasta ovimaton päällä huoneen oveni edessä.

Yhtenä iltana kissa pujahti huoneeni puisten laatikoiden taakse. Nostin sen pois ja suljin väylän. Toisesta nurkasta se löysi ison sinisen kassin. Se veti sen pois nurkasta ja asettui kodiksi. Se oli tehnyt päätöksensä. Tänä yönä se nukkuisi huoneessani. Laitoin ylimääräisen t-paidan ja pyyhkeen laukkuun pehmikkeeksi.

Yöllä kissa kiipesi sänkyyn ryminän säestämänä ja maukui. Unenpöpperössä kiipesin alas. Kissa liukui ja hyppeli portaat takaisin lattialle ja asettui laukkupesäänsä. Minä tyydyin kömpimään takaisin nukkumaan.

Tunnin välein heräsin naukumiseen. “Ei mitään hätää. Hyvää yötä”, mumisin ja jatkoin uniani.

Aamulla meitä oli monta. Kissa katsoi minuun tyynesti ja rauhallisesti. Minä olin täynnä ylpeyttä ja iloa, vaikka samalla kauhistutti. Kissakokemusta täysi nolla ja muutaman kuukauden aikana olin saanut hoidettavakseni kokonaisen katraan.

Kissa siirsi pennut lempipaikkaansa laatikon taakse. Se kehitti tavan herättää minut aamukuudelta rymistellen porraspuilla ja naukuen ruokaa. Se rakasti rapsutusta. Ja alkoi vaatimaan sitä. Ja sen pennut olivat maailman suloisimpia.

Eräänä iltana olimme kävelemässä lähellä kotia, kun puskasta kuului kimeää, kovaa nau'untaa. Puskasta löytyi hylätty pikkuinen, valkomusta kissanpoikanen. Silmät kiinni se yritti täristen ryömiä, huutaen kovaan ääneen. Sen häntä oli katkaistu. Emoa tai muita poikasia ei näkynyt missään. Pian se kuolisi, jos emme tekisi mitään. Otimme pennun syliin ja juoksimme kotiin armottoman vinkunan saattelemana.

Huoneeni oven avattuamme äitikissa syöksyi kohti uloskäyntiä. Suljimme oven sen nenän edestä ja laskimme mustavalkoisen poikasen lattialle odottaen sen reaktiota. Tuloksena oli täysi järkytys. Kissa haistoi hitaasti pikkuista poikasta. Se liikutti häntäänsä hitaasti edestakaisin vaitonaisena Laitoimme mustavalkoisen poikasen muiden joukkoon. Pikkuinen ei huutanut enää. Mutta äitikissan halu ulos lähdöstä tyrehtyi täysin. Poikaset nukahtivat uutta pentua vasten. Äitikissa tuskin nukkuisi tänä yönä.

Aamulla suureksi ilokseni myös uusi poikanen imi maitoa muiden poikasten joukossa. Äitikissa näytti rauhalliselta. Hylätty pentu sai uuden perheen.

Minä ruokin äitikissaa ja uppouduin katsomaan poikasia. Vähitellen niiden silmät avautuivat ja ne alkoivat haparoiden kävellä. Äidin nuolemisoperaatiot aiheuttivat kovaa vastustusta ja kiljuntaa. Ne löysivät omien tassujensa puremisen ihanuuden ja sisarustensa näykkimisen.

Filippiinien yliopiston alueella oli useita kissoja ja paljon pesueita syntyi, samoin kuin minun kotihuudeillani. Kävelimme vilkkaalla pikkutiellä kotini lähellä. Näimme tiellä kuolleen, auton yli ajaman harmaan kissanpennun. Kävelytiellä seisoi oranssi poikanen. Huolestuimme. Pian sille kävisi samoin kuin sisarelleen. Sen äiti loikki tien yli parkkeeratun auton alle, poikanen perässään. Halusimme viedä äidin ja pennun turvallisempaan paikkaan, pois vilkkaalta tieltä. Nappasimme pennun ja kuljetimme sen kauemmaksi vihreään puskaan ja äiti seurasi. Se seurasi meitä kuitenkin vain osan matkasta ja sitten meni menojaan. Yritimme hätistää sen kohti pennun olinpaikkaa, mutta ehei. Äiti kyttäsi mielummin tiellä. Ei tästä tule mitään, ajattelimme ja haimme pennun. Pentu itki. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt eläimen kyyneliä.

Toisaalla yksinäinen kissapentu leikki tiellä vipeltävän torakan kanssa. Tien menoja seuraava, katukivetykselle tuolin tuonut vanha mies huomasi kiinnostukseni. “Haluatko sen?” hän kysyi. Jouduin kieltäytymään. Vuokrakämppäni omistajat eivät tienneet edes huoneeni kissapesästä.

Kissa oli käyttäytynyt oudosti näinä päivinä. Eräänä yönä se herätti kaikki pennut huutomau'unnalla. Se nappasi yhden suuhunsa ja lähti pois huoneesta poikanen suussaan. Seurasin sitä uteliaana. Kissa hyppäsi katolle ja käveli kauas yli aukkojen ja pudotusten ja katosi. Minusta tuntui voimattomalta. En päässyt seuraamaan sitä.

Kissa tuli takaisin ja vei yksitellen jokaisen poikasen katolle, poikasten huudon saattelemana. Suretti. Neljän tunnin yöllisen siirto-operaation jälkeen kissa tuli syömään huoneeseeni. Sen jälkeen se häipyi. Huoneeni oli yhtäkkiä taas tyhjä.

Alle viikko tämän jälkeen täällä käyskentelevä ja riitoja aiheuttava bad ass -valkoinen uroskissa ja mustavalkoinen uroskissa pitivät hirveän taistelun katolla. Äitikissa vietti pelkurina meidän kanssamme aikaa kattoterassilla ja katseli uroskissoja. “Mene nyt pelastamaan lapsesi”, yritimme hätyyttää sitä. Kissa hengaili huolestuttavan paljon kotona. Mitä oli tapahtunut?

Samana yönä kuulimme kissanpennun nau'untaa. Missä se mahtoi olla? Miksi äiti ei huolehtinut pennuista? Miksi se oli vienyt pentunsa uroskissojen armoille? Kenties olin tehnyt jotain väärin yrittäessäni hoitaa katrasta? Luultavasti huoneeni oli liian turvattoman tuntuinen paikka.

Uroskissojen taiston jälkeen kissa viiletti omistajien pyykkipaikalle. Seurasimme sitä taskulampun kanssa ja hiivimme kiviselle takapihalle, joka ei ollut vuokralaisten käytössä.

Kapeasta raosta laattojen välistä löysimme pennun. Se naukui raivoikkaasti eikä päässyt pois. Ihmettelimme, miten se ylipäätään oli tunkeutunut sinne! Uroskissat olivat taistelleet juuri sen yläpuolelta. Saimme pennun pelastettua ja veimme sen huoneeseeni. Pentu huusi kauhuissaan ja syöksyi imemään äitinsä nisää kuin viimeistä päivää. Se oli kasvanut ja käveli jo hienosti. Äitikissa yritti puolestaan päästä jo lähtemään huoneesta. Kun pakollinen ruokinta oli tehty, se otti pennun suuhunsa.

Seurasimme taas kissaa. Nyt se vei pennun varastoon, jonne kurkimme taskulampulla pienestä raosta. Se oli likainen ja täynnä tavaraa.

Etsimme varastoon joutunutta pentua kodinhoitajan kanssa, mutta ei jälkeäkään, ei ääntäkään. Kissa makoilee kotona ja kiehnää jaloissa. Se ottaa tämän kaiken täysin lunkisti.

Nyt emme ole nähneet emmekä kuulleet enää yhtäkään näistä pennuista. Minua surettaa. On ikävä.

Filippiineillä kulkukissat ja koirat ovat kaupungin terveysosaston vastuulla. Osaston rankkurit keräävät kissoja ja koiria ja lopettavat ne. PAWS (The Philippine Animal Welfare Society) suosittelee nettisivuillaan sekä omien, että kaduilla elävien kissojen ja -koirien tuomista leikkaukseen. Näin voidaan estää populaation kasvu, poikasten hylkääminen kadulle ja turha kärsiminen. Leikkauksen lisäksi he suosittelevat vastuullista adoptoimista tai huolenpitoa kulkueläimistä. Eläinten leikkaaminen ei kuulu mihinkään valtiolliseen ohjelmaan.

http://www.paws.org.ph/who-can-get-strays-or-abandoned-dogscats-off-the-streets.html
http://pawsphilippines.weebly.com/strays-why-are-there-stray-cats-and-dogs.html
http://newsinfo.inquirer.net/692842/paws-ateneo-launch-program-for-stray-cats-on-campus

Kukapa ulkona kävelisi

Katipunanin sisältä löytyi vartioitu hienostoasuinalue, jossa katu oli leveä ja tyhjä. Omakotitaloilla oli puutarhat ja korkeat aidat piikkilangoin. Kolkutin porttia, ja viisissäkymmenissä oleva punahiuksinen nainen saapui tervehtimään. Olohuoneen sisustus oli tumma ja koristeellinen. Nainen pahoitteli, että hänellä oli edelleenkin joulukoristeet ympäriinsä, vaikka oli jo helmikuu. Hän näytti huoneen, joka oli tilava ja kaunis. Pehmeä sänky punaisella päiväpeitteellä ja suuri ikkuna, jota ympäröivät köynnökset. 

Kysyin keittiöstä. Nainen oli epäileväinen.

“Kai sinä osaat käyttää kaasuliettä?” 

“Kyllä vaan!”

“Mutta ruuanlaittovälineet tuot mielummin itse. No, sinun tilanteesi ymmärtänee, sinulla ei ole mitään mukana... Täällä asui kerran sellainen tyttö, joka sanoi, että osaa käyttää teflon-pannuja. Vaikka mitä! Hän naarmutti ne kaikki! Osti uudet kun valitin. Hän käytti nekin pilalle, voitko kuvitella!” 

“No se on aika törkeää.”

Nainen innostui puhumaan.

“Täällä käy sitten kerran viikossa kotiapulainen. Minä olen paikalla koko sen ajan! Onneksi käy vaan kerran viikossa. En luota niihin yhtään. Yksi varasti minulta kerran sormuksia, varmasti varasti vaikka kielsi, luulevat minua vanhaksi höppänäksi joka ei huomaa. Ne varastelevat ryökäleet.”

“Vai niin. Mitä reittiä täältä onkaan parasta mennä asemalle?”

“Otat tricyclen tuosta ihan kulman takaa. Ne ovat noita moottoripyöriä sivuvaunulla. Sellaisella sinä tulitkin, eikö vain?”

“Tulin kävellen. Pidän kävelemisestä.”

“Kävellen! Siellähän on kuuma! Ja vaarallista. Ei kukaan kävele.”

“No ei kai siellä päivällä kovin vaarallista ole... Täällä ei tunnu ollenkaan niin vaaralliselta, kuin vaikka Intiassa silloin tällöin tuntui.”

“Intia! Sehän on kamala maa. Siellä tapahtui se hirveä bussiraiskaustapauskin.”

“Se oli toden totta kamala. Nyt siellä onneksi esim. tuk-tuk -kuskeille pidetään ilmaisia ja pakollisia koulutustilaisuksia asiasta.. Kaikille ei kuitenkaan riitä kouluttautumismahdollisuuksia ja sille asialle pitäisi tehdä jotain. Mutta jokatapauksessa, minä rakastan Intiaa.”

“Huh huh. Minä en taitaisi sinne lähteä.”

“Minä puolestani lähden kotia kohti, kiitoksia huonenäytöstä! Pohdin asiaa.”

“Laita sitten viestiä! Ja muista että se tricycle on ihan tuossa kulman takana! Muista käyttää sitä!”

En varmasti käytä.

Iltapäivällä jeepney vei minua kohti Eastwoodia. Se jätti minut risteykseen, josta lähdin kävelemään tietä eteenpäin mututuntumalla suunnasta. Kohta olinkin jo kartan mukaan ihan väärällä puolella jokea. Pyrin kohti joen rantaa, sillä vanha mies kertoi, että ota tricycle sinne ja pian oletkin jo lautalla.  Minä halusin kävellä.

Kadut olivat kapeita, mutta sitäkin täydempänä elämää. Tyhjien lasipullojen täyttämien lavojen keskelle oli pystytetty televisio videoke-laitteineen. Pikkuinen tyttö lauloi englanninkielistä laulua niin, että koko naapurosto raikui. Kadulla grillattiin vartaita, pestiin pyykkiä ja harjoiteltiin rullalautailua. Minä pyysin neuvoa lautalle nuorelta naiselta, joka kantoi vauvaa sylissään. Hän käveli kanssani lautalle vievälle kujalle, jonka ulkonäöstä ei olisi voinut päätellä mitään minkäänmoisen lautan olemassaolosta.

Joen penkereellä jonotti tyttöjoukko. Pian lautta saapui – kapea puuvene, jota lautturi veti eteenpäin joen yli pingotetun köyden avulla. Istahdimme heiluvaan jollaan ja pian pääsinkin etsimään reittiäni Eastwoodin puolella Marikina-jokea. Pikkupojat auttoivat löytämään reitin suureen kauppakeskukseen, joka häämötti joenrannan hökkeliasutuksen yläpuolella.

Kauppakeskus käsitti kokonaisen alueen ketjuruokapaikkoineen, käsityökorumarkettineen, elokuvateattereineen ja hotelleineen. En halunnut joutua sen syövereihin, vaan jatkoin kohti Olympic Toweria. Vastaanottoalue oli kuin hotellista. Teksiviestissä minut pyydettiin tulemaan kahdeksanteen kerrokseen. Hissit olivat viimeisen päälle. Astuin väärään hissiin ja jouduin ainakin kahdennenteenkymmeneneenviiteen kerrokseen. Pian alas ja toiseen, jolla pääsi kahdeksanteen.

Koputin ovelle. Pörröpäinen nainen esitteli minulle huoneiston. Pikkuinen harmaanruskea olohuone, jossa oli pieni ikkuna näköaloin vihreälle joelle. Samassa oli pikkuinen keittiö. Kapea käytävä vei huoneeseen, jossa nukkuisi neljä tyttöä. Toisessa toiset neljä. Pienet ikkunat oli peitetty verhoilla ja vaatteilla. Tytöt olohuoneessa vaikuttivat mukavilta, mutta kiitin naista. Ei tämäkään.

Kävin katsomassa myös toista condo-huoneistoa. Tämä sijaitsi vain yhden metro-aseman päässä Cubaosta, jonne minun pitäisi joka päivä matkustaa. Victoria Towersin huoneistossa asui neljä jätkää. Se oli siisti, siellä oli keittiö ja parveke. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri sänky sekä pieni muovikaappi. Rakennuksen uima-allas sijaitsi pohjakerroksessa. Parvekkeelta oli hyvä näköala rakennustyömaalle, jossa rakennettiin Victoria Towers kakkosta. Viereinen valtatie EDSA kumisi busseja ja henkilöautoja. Jatkoin Cubaoon ja takaisin Katipunaniin. Cubaossa vaihdoin metrolinjaa. Sitä varten käveltiin, useat ihmiset kävelivät, ainakin kahden kauppakeskuksen käytävien, portaiden ja yhdyssiltojen lävitse. Kävely ostoskeskuksissahan on kaikkien mielestä varsin ihastuttavaa.

Hyvä vuokraisäntä, tämä lattia pettää alta

Kiertelin Cubaon katuja kämpänhakutarkoituksin. Nettiselailut eivät ole toistaiseksi tuottaneet hyvää tulosta, joten parasta yhdistää kävelytutustuminen ja “ROOM 4 RENT” -kylttien tiivis tuijottelu. Sain jo aiemmin pikatutustumisen keskustaan Erikan kanssa, joka näytti kuinka tricyclellä, jeepneyllä ja metrolla ajellaan sekä kuinka syödään halo-haloa, paikallista jäätä kaikilla mausteilla. Kävimme myös tsekkaamassa Katipunassa ohi kävelemämme kyltin tarjoaman paikan, mutta se paljastui pimeäksi kerrossänkyloukoksi, vaikkakin edullisella 50 euron kuukausihinnalla. Silti toivon, ettei noiden tyttöjen tarvitse viettää siellä muuta kuin yönsä..

Huoneistopaikan, jossa ei ollut vapaita huoneita, terassilta.

Ensimmäinen Cubaosta löytämäni paikka oli toinen loukko, vaikkakin tässä oli sentään ikkuna. Omistajat katsoivat minuun epäuskoisesti naureskellen kun pyysin saada nähdä paikan. No, on se todettava että epäuskoinen minäkin olisin jos sanoisin viihtyväni siellä edes kuukautta. Aina ei pysty eikä tarvitse viihtyä, mutta tällä kertaa päätin kuitenkin, että en enää kysy ränsistyneiden talojen bedspace-paikkoja.

Sähköjohdot ovat kauniimpia koristeltuina.

Toinen paikka mainosti itseään “kalustettuna huoneena”. Paikassa oli jopa vastaanottotiski, vuorattuna Jeesuksen kuvilla. Kalustettu huone oli täydellisesti varusteltu yhdellä sängyllä. Minua nuorempi tyttö näytti lisää paikkoja. Keittiö ja pesukone ulkona puutarhamaisella sisäpihalla, jota ympäröi muut huoneet ja jossa taivaan peitti naruilla roikkuvat pyykit. Tyttö koputti yhteen oveen ja vaati sen toisella puolella olevaa henkilöä avaamaan. Ovi avattiin ja sängyllä istuva lähes alaston poika pelästyi pahanpäiväisesti nähdessään minut. Tyttö nauroi.

Jeepneytä Cubaossa.

Seuraava paikka sijaitsi portin sisällä ja kyltissä oli numero. Soitin siihen, ja minut vastaanotti keski-ikäinen, hyväntuulinen nainen. Asunto oli vielä toisen portin sisällä ja portista pääsimme pikkuiselle sisäpihalle, jossa oli pieni pehmoinen koira vastassa. Vapaana olevaan huoneeseen pääsi tästä suoraan. Siellä oli sänky ja seinään tehty syvennyshyllykkö. Omistaja valitti, että seinät olivat likaiset, sillä edellinen opiskelija-asukas ei ollut ehtinyt pesemään niitä, mutta pesu tapahtuisi kyllä. Jatkoimme sisälle taloon, jossa oli hyvin tilava olohuone sohvilla, keittiö ja ruokapöytä. Istuimme mukavalla sohvalla. Kysyin saisiko täällä viettää aikaa, ja nainen vastasi että tietenkin. Hänestä olisi ihanaa, jos olisi joku, jonka kanssa puhua. Hän asui talossa kymmenvuotiaan adoptiotyttärensä kanssa. Kun lähdin, nainen toivoi että minä ottaisin huoneen.

Cubaon pikaruokaloiden reunustamaa kävelytietä.

Kävelin Cubaon aseman eteläpuolelle. Siellä oli leveitä palmujen reunustamia teitä ja ostoskeskuksia peräkanaa. Niiden alakerroissa, kävelytien vieressä ketjuravintolat pitivät valtaa ruokapaikkojen osalta. Vähän etelämmäksi käveltyäni löysin tukevan näköisen talon, josta myös vuokrattiin huoneita.  Siellä olikin privaattihuoneita peräkanaa. Osa ihmisistä piti oviaan auki patjoilla televisiota katsoessaan. Vuokrattava huone oli täysin tyhjä. Jos olisin täällä, koputtelisin luultavasti koko ajan naapureiden ovelle tai tylsistyisin.

Cubaon palmurivistöt näyttävät muhkeilta.

Koputin pienelle portille, jossa oli jälleen huone vuokrattavaksi -kyltti. Kapea käytävä johti betoniselle sisäpihalle, jossa oli koira ketjussa koirankopissa. Nuori nainen jutteli tagalogiksi, osasin ainakin vastata että hyvää kuuluu. Paikalle saapui omistaja, keski-ikäinen mies moottoripyörätamineissa. Hän osoitti huoneen, joka oli erittäin kesken. Kaksi viikkoa menee kuulemma. Poika osoitti toisen huoneen. Kiipesimme miehen kanssa hieman rikkinäiset puiset portaat kattohuoneeseen. Seinät olivat maalattu kirkuvan vihreällä värillä ja oven viereisen seinän täytti maalattu Tuhkimo-kuva. Toisessa huoneessa oli kerrossänky. Ruskea puinen lattia antoi hieman periksi askelten alla ja osa laudoista sojoitti minne sattuu. Pohdin ääneen että mahtaako tämä olla turvallista. Juujuu, lattiankorjaaja kyllä hoitaa.

Katumarkettiostoksia Katipunanissa.

Japaninopettaja-nainen, jonka luona sohvasurffaan tällä hetkellä sanoi, että täälläkin voisi asua. Pitää miettiä. Tämä on yksi huone, jossa nukkuu kolme tai neljä ihmistä. Välillä en saa kuorsaukselta unta, mutta toisaalta nämä pääosin työttömät, ikäiseni tyypit on hauskoja. Viimeksi he suunnittelivat jugurttibisnestä, jossa osa myynnistä tapahtuu hedelmillä ja vihanneksilla höystettynä, osa laittomasti tiskin alta.