Yö Mamanwa-kansan kylässä

Olemme tulleet käymään Analynin perheen luona Mindanaon Agusan del Nortessa. Tapaamme tuon kiharapäisen naisen karenderiassa eli paikallisessa ruokapaikassa, ja syömme vatsamme täyteen riisiä ja kookoksessa haudutettua kalaa. Jatkamme vankilakäynnille; Analynin mies Jerry on ollut jo kolme vuotta vankilassa syytettynä kommunistiseen kansainarmeijaan NPA:han kuulumisesta. Jerry ansaitsi perheelle elannon luutia tekemällä. Hän oli juuri hakemassa abacaa luutia varten, kun poliisi hakkasi hänet ja otti mukaansa. Jerryä pidettiin Otto-nimisenä NPA-päällikkönä, sillä noin kilometrin päässä sadonkorjuupaikasta oli ollut NPA:han liittyvää toimintaa.

Menemme vankilaan kumartuen ja nostaen jalkoja yksi kerrallaan portin pikkuisesta sisäänkäynnistä. Toimistossa istuu poliisi ja saamme pian Jerryn seuraamme. Juvie antaa hänelle pikkuisen tuen TFDP:ltä (2-3 euron luokkaa) seuraavalle kuudelle kuukaudelle. Sillä hän voi ostaa esimerkiksi mausteita, sillä vankilaruoka on kuulemma pahaa: Vangit maustavat ja kokkaavat sen usein uudestaan. Sillä voi myös tehdä pientä sari sari -kauppabisnestäkin, joka suvaitaan hyvin käyttäytyville vangeille. Jerry on mukavan oloinen, laiha mies. Analyn ja Jerry pääsevät keskustelemaan yhdessä. Taustalla selli pursuaa miehiä.

Vankilasta päästyämme otamme tricyclen. Sade yrittää tunkeutua muovilakanoilla verhoillun kolmipyöräisen sisään. Pian meitä istuu siellä tiiviisti ja sulassa sovussa sakki erilaisia ihmisiä, jotka vaihtuivat tasaiseen tahtiin. Risteyksessä kampeamme itsemme pois kyydistä ja jäämme odottamaan seuraavaa kyytiä. Meitä vastaan tulee 15-vuotias poika, joka alkaa köyttää rinkkojamme habal-habalin kyytiin. Tämä habal-habal on sitä erikoista filippiiniläistä tyyppiä, jossa moottoripyörän sivuille on kiinnitetty laudat. Laudoille menee nyt kätevästi meidän matkatavaramme sekä Juvie ja Analyn, mutta usein niillä istuu useita ihmisiä; näin yhden moottoripyörän selkään mahtuu varmaan kahdeksan ihmistä!

Annalinin perheen keittiössä tehdään kamotea ja kassavaa.

Tie ylös vuorille on täynnä virtaavan veden tekemiä railoja ja mutaista hiekkasavea. Välillä habal-habal pääsee eteenpäin vain, jos nousemme kyydistä. Siispä päädymme tarpomaan liukasta rinnettä. Minusta on ihanaa ottaa sandaalit pois ja tuntea kerrankin pehmeä maa. Viidakkoilma höyryää tihkusateessa.

7 kilometrin jälkeen saavumme Sitio Cadahondahonanin pieneen kylään. Kukkuloilla kohoaa bahay kuboja ja radio raikaa. Mamanwa-kansan ihmiset kulkevat kaikki paljain jaloin nurmikkoisten pikkukukkuloiden polkuja. Suurin osa kylää on heidän asuttama, mutta muutama muukin filipino sieltä löytyy; nämä muut pitävät esimerkiksi kylän sari-sari -kauppoja, joista voi ostaa jättiyritysten prosessoituja tuotteita: purkkitonnikalaa, soijakastiketta, nuudeleita, shampoota.

Analynin ainoaa tytärtä Annabeliä ujostuttaa.

Me lähdemme heti ruuan hakuuseen. Annalin ja hänen lapsensa johdattelevat meidät viidakkoon, jossa banaanipuiden polkua peittävät lehdet ovat liukkaita paljaita jalkoja vasten. Vuorenrinteen pehmeästä maasta kasvaa suuria lehtiä. Lapset tarttuvat niihin ja kiskovat esiin kamotea eli makeaa perunaa ja isoja pötkylöitä kassava-juurta. Analyn menee kauemmaksi pitkin rinnettä ja lapset kiipeävät korkeaan puuhun. Sieltä he heittävät meille jakkihedelmän tapaisia marangeja, joista leviää makea tuoksu.

Pääsemme takaisin mökille ja Analyn alkaa keittää saamaamme juuressatoa. Analynilla on neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tytär. Kun Jerry joutuu olemaan vankilassa, ei perheen äidillä riitä aika lastenhoidon lisäksi elannon hankkimiseen. Analyn on iloinen, että perheen ainoa tyttö, Annabel saa Filippiinit-seuralta tukea koulunkäyntiin.
“Mutta vaikka ei saisi, haluaisin hänen silti menevän kouluun”, hän sanoo topakasti. “Hän on minun ainoa tyttäreni, joten hänen täytyy pärjätä.”

Annabel on ujo lapsi, joka pelkää kameraani. Illalla pimeän tultua hän kuitenkin innostuu, kun jätän kameran ja päädyn esittämään eläimiä lapsijoukolle. Heidän tehtävänä on arvata imitoimani eläin. Takaisin kotimökissä hän kuitenkin hamuaa äidin helmaan.

Petimme ennen hyttysverkkoverhoilua.

Analyn kertoo, että lapset rakastavat leikkiä koulua; siksi Annabelin lehtiöt ovat täynnä kirjoitusta. Oikeaa koulua on usein vain puolet viikosta. Analynia turhauttaa koulun vähyys. Puolessa välissä viikkoa opettajilla on jo kiire takaisin koteihinsa tai erilaisiin koulutuksiin. Niinpä kylän lapset eivät saa ollenkaan yhtä paljon opetusta, kuin lapset muualla. Tämä tekee jatko-opiskelusta lähes mahdotonta. “Usein lapset kolmannella tai neljännellä luokalla eivät välttämättä osaa edes kirjoittaa, mutta silti heidät laitetaan aina seuraavalle luokalle. Minä olen valittanut tästä rehtorille, mutta ei auta. Kuulemma määräyksiä on toteltava”, hän selittää tuohtuneena.

Juvie kokkaa meille illalliseksi riisiä ja papaija-kookoskastiketta, jotta perhe saisi välillä syödä juuresten lisäksi jotain muutakin. Analyn tekee meille pedin mökin toiseen huoneeseen. Se peitetään hyttysverkolla. Pimeän laskeuduttua nukutaan, vaikka kello on vasta puoli kahdeksan. Possu röhkii mökin alla ja kaskaat sirittävät. Jossain soi edelleen radio. Tähdet ovat kirkkaat.

Aamulla palatessamme alas pääkylälle, pyytää poliisi minut ja Juvien poliisiasemalle.
"Mitä teitte ylhäällä kylässä?" hän tenttaa.
Juvie selittää, että olemme ihmisoikeusjärjestöstä ja kuvasimme kylässä.
Poliisi moittii, että meidän olisi pitänyt kertoa heille kylään menosta etukäteen.
"NPA:n vuoksi meidän täytyy monitoroida aluetta."

Pääsemme silti jatkamaan matkaamme. Juvie sanoo, että meidän ei tarvitse kertoa poliisille sellaisia asioita. Poliisi ei tuottanut meille ongelmia, mutta valitettavasti syyttäminen NPA:ksi joutuu monen ylhäällä kukkuloilla asuvan perheenisän kohtaloksi: monta vuotta vankilaa ja pitkälle lykättyjä oikeudenkäyntejä samalla, kun muu perhe joutuu selviytymään ilman hänen aiemmin tuomaansa toimeentuloa.

Suomalaisen Filippiinit-seuran kummitoiminta tukee Annabelin ja muiden ihmisoikeusloukkausten uhriksi joutuneiden lasten koulunkäyntiä.

Kun tappamisesta tuli arkipäivää

TFDP:n museolla maalattiin heinäkuussa kiviä entisen diktaattori Marcosin sotatilalain ajalla kadonneiden nimillä protestiksi presidentti-Duterten suunnitelmiin haudata diktaattori sankarihautausmaalle.

Hoitaja otti ylös tietoja rabies-rokotettani varten istuessani taas sairaalan ensiavussa. Hän madalsi ääntään:
“Meidän täytyy tietää lomaketta varten, se on tietenkin henkilökohtaista, mutta käytätkö...”
“Mitä?”
Ääni muuttui lähes kuiskauksesi:
“...huumeita?”

Samalla televisiosta pauhasi uutisia:
“Jos tiedätte ketään huumeiden käyttäjiä, menkää ja tappakaa heidät itse”, sanoo Duterte puheessaan.

Joka päivä näytetään uusia verisiä ruhoja maassa makaamassa ja läheisiä itkemässä. Ruhojen päälle on aseteltu pahvilappuja: 

“Pusher ako".
“Se on hyvästä”, sanoi taksikuski. “Vaikka se on ikävä addiktien perheille, on se hyvästä tälle maalle.”

Opiskelijat varoittivat tulevasta poliisivaltiosta Duterten virkaanastujaispäivänä Quezon Cityssä ja sytyttivät kynttilöitä jo sinä päivänä tapetuille ihmisille.

Huumeidenkäyttäjät piiloutuvat. Tai antautuvat. Tai joutuvat tapetuiksi. Aluksi tuntui, että huumeiden vastaiselle sodalle annettiin hiljainen, välillä myös äänekäs, hyväksyntä. Nyt siitä on tullut onneksi suurimpia puheenaiheita. Eikä huumeiden käyttäjät ole ainoita, jotka ovat varpaillaan. Huumeiden vastaisessa sodassa uhriksi on joutunut tavallisia opiskelijoita, addiktien sukulaisia ja muita viattomia. Jopa lapsi. Duterte on kehottanut kansalaisia toimimaan, ja niinhän he tekevät; yli puolet tapoista ovat tehneet tunnistamattomat asemiehet ja -naiset.

Keskustelujen perusteella monesta filipinosta oma maa tuntuu rikosten pesältä; haaveillaan asumisesta ulkomailla ja kauhistellaan oman maan turvattomuutta. Huumeidenkäyttäjiä epäillään suurimmaksi syyksi rikoksiin. Time listasi vertailevia lukuja rikoksista: Filippiineillä väkivaltarikoksia tehtiin toissavuonna 232 685. Isossa-Britanniassa vastaava luku oli lähes 375 000, vaikka siellä on noin 25 miljoonaa vähemmän asukkaita. Raiskaustapauksia ei ollut paljoa vähempää kuin Ruotsilla. Ryöstöjä oli saman verran kuin Costa Ricassa ja vähemmän kuin Belgiassa. Aseita filippiiniläisillä on noin 4,7 sataa ihmistä kohden, kun suomalaisilla niitä on 45,3.

Presidentin SONA (State of the Nation) -puhetta edeltävässä mielenosoituskulkueessa pyydettiin mm. lopettamaan tapot.

Siispä jotta maan rikollisuus saataisiin alas, on valmiiksi täysiin vankiloihin laittaminen ja vuosikausia kestävien, toimimattomien oikeudenkäyntien sijasta nopeampi vain tappaa. Nauroimme (filippiiniläiseen tapaan) vakavasta asiasta kidutuksen uhrina olleen, ihmisoikeuspuolustajana toimivan Boyetin kanssa: “Jotain positiivista! Tällä hallituskaudella kidutus luultavasti vähentyy! Tämän kauden trendi on sen sijaan EJK: Extra Judicial Killings!”

PNP:n raportin mukaan Filippiinien viidessätoista isoimmassa kaupungissa vuosien 2010-2015 aikana tehtiin murhia yhteensä 6010. Duterten huumeiden vastaisessa sodassa on kahdessa kuukaudessa kuollut kohta jo puolet siitä, lähes 2500.

Heinäkuun lopulla SONA-puheen aamupäivänä marssittiin Commonwealth Avenuella vaatimusten kanssa. Puhetta on analysoinut Pekka Borg.

Ei käy kieltäminen, etteikö huumeet olisi ongelma Filippiineillä. Maa on UNCD:n raportin mukaan maailman suurin amfetamiinin käyttäjä (2,1 %) Suosituin huume on shabu (metamfetamiini). Mutta suurelta osin shabua käyttävät ovat köyhiä ihmisiä – se on keino selviytyä pitkistä työpäivistä tai tapa paeta todellisuutta. Huumeiden myyminen taas auttaa kokonaisia perheitä. Filippiinit on suuri metamfetamiinin laboratoriovalmistaja ja Filippiineiltä huume kuljetetaan muualle Aasiaan. Kuitenkin huumeiden vastainen sota iskee lähinnä juuri köyhiin.

Filippiineillä köyhyydessä eläviä on 26,3% väkiluvusta. Äärimmäisessä köyhyydessä eläviä on 12,1 %. Köyhiä on siis 101 miljoonasta ihmisestä hurjat 26,5 miljoonaa.

Kansalaisjärjestöt kokosivat voimansa ja aloittivat elokuussa In Defence of Human Rights and Dignity Movement (iDEFEND) -kampanjan huumeiden vastaista sotaa vastaan: “Köyhyys on suurin syy huumeriippuvuuteen.”

Filippiinien talous kasvaa, mutta talouskasvu aiheuttaa koko ajan enemmän ja enemmän eriarvoisuutta; talouskasvu menee vaan pienen prosentin napaan. Voitaisiinko mieluummin paneutua siihen kestävään kehitykseen, jossa ei keskityttäisi pelkästään rahaan? Kapitalismin mukaisena trendinä on jättiyritykset, jotka ahmivat pienemmät yritykset kitoihinsa, hiilivoimalat, jotka vaikuttavat helpoilta ja halvoilta, mutta jotka ilmastonmuutoksen lisäksi tuhoavat ihmisten elämiä ja asuinalueita. Kouluja, viheralueita ja slummeja raivataan ostoskeskuksiksi. Pieni joukko eliittisukuja hallitsee koko Filippiinejä. Pelkkä työpaikkojen luominen ei sekään ratkaise ongelmia, poista elitismiä tai aja kestävää kehitystä. Duterten mukaan YK:n ilmastotavoitteet estävät Filippiinien talouskasvun.

Elokuvateattereissa (ja mahdollisesti televiossa) aletaan näyttää julkisen palvelun kampanjavideoita huumeita vastaan. Kampanjavideot on ohjannut Filippiinien tämän hetken top 1 -elokuvaohjaaja Brilliante Mendoza, joka on tunnettu filippiiniläisten ongelmista kertovistaan, kantaa ottavista elokuvistaan. Mutta olisiko (tässäkään) tapauksessa oikeutettua tappaa videon tytön isä?

Duterten hallinto ei pitäisi olla elitistinen. Hän lupaa poistaa korruption. Köyhät ovat optimistisia hänen uudistuksistaan esimerkiksi työsopimusten ja maareformin osalta. Silti nyt tuntuu, että meneillään olevaan sotaan laitetaan isoimmat panokset.

Kenties huumeiden vastainen sota on yksi keino purkaa viha, ahdistus ja epävarmuus johonkin. Niin kuin sodat aina. Vastattaisiinpa mielummin voimakkaammin syihin, kuin seurauksiin.

Toiset täyttivät kivillä entiselle diktaattori-Marcosille varatun haudan sankarihautausmaalla. Me levitimme niitä Filippiinien yliopiston patsaalle ja sotatilalain museon lattialle ihmisten kertomuksia lukien, kaihoisan Bayan Ko -laulun soidessa.