Herra Wang on vihainen

Leikkaan vielä tässä toistaiseksi kokopäiväisesti Eveliina Pasasen hurmaavaa dokumenttielokuvaa Painiunelmia. Tätä varten ajattelin, että kyllä nyt jostain Metro Manilasta luulisi saavan helposti työhuoneen hyvällä tietokoneella ja oikeilla ohjelmilla, ettei tarvitsisi tällä läppärillä vääntää kotona.

Kyselin ja etsin internetin maailmasta vuokrapaikkoja. Löysin erään jälkituotantoyhtiön ainoana paikkana, joka vuokraa editointitiloja. Kokeilin onneani ja laitoin sähköpostia herra Wangille.

Herra Wang kyseli sähköpostilla tarkempia tietoja ja soitti pitkän puhelun. Oli kuulemma googlannut nimeni ja sanoi että teen mielenkiintoisia juttuja. Heillä olisi tarjota editti, johon kuuluu kovalevyt, kaksi assistenttia, teatteri... Sanoin että kuulostaa hyvältä mutta turhan pramealta meidän pienen budjetin opinnäytetyödokkariin. Herra Wang kertoi, tietenkin vasta keskustelun loppupuolella, että heillä perushinta on 7000PHP (140 euroa) päivä. Tähän hän riensi kertomaan, että laita vaikka viestillä paljon pystyisit maksamaan niin katsotaan!

Pohdin, että minulla ei olisi mitään saumoja kyseiseen paikkaan. Laitoin hänelle viestiä, että pystyisin ehkä juuri ja juuri maksamaan 1000PHP (20e) päivältä, mutta että minun kannattanee varmaan luovuttaa paikan suhteen. Ajattelin, että 1000 pesoakin olisi minulle liikaa, mutta en kehdannut ehdottaa mitään täysin naurettavaa hintaa. No, Herra Wang soittaa seuraavana päivänä. Hän oli puhunut pomonsa kanssa ja puolustanut minua: Kyllä me leikkaajat tarvitsemme työrauhan, meidän keskittyminen herpaantuu niin helposti! Hän antoi tarjouksen simppelistä editistä ( onneksi ilman assareita) tuhannella pesolla päivästä.

Ajattelen, että minun on kai pakko ottaa se. Onhan siinä hyvät puolensa vaikka onkin kallis. Viikon päästä Herra Wang lähettää sopimuksen ja ehdot. Minun on määrä aloittaa huomenna. Ystäväni Katipunanissa ihmettelevät, että onpa kallis. Ja kaukana, Makatissa! Sinne kestää ainakin puolitoista tuntia. Minua alkaa hermostuttaa. Ehkä tästä läheltäkin löytyisi toinen paikka.

Internetistä löydän Cubaosta pienen tuotantoyhtiön, joka tekee lähinnä videoita erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Tähän yhtiöön haluan tutustua! Jospa heillä olisi vaikka yksi tietokone vapaana... Soitan iltakahdeksalta, epäilen että vastaakohan kukaan. Vastaa kuin vastaakin. Minä selitän nopeasti tilanteeni. Nainen kuulostaa nihkeältä. Sitten hän kysyy: “Siis käsitinkö oikein, että sinä olet nunna?”

Minua naurattaa. Okei. Aloitetaanpas alusta. Ohjaajanainen haluaa auttaa kun kuulee, etten olekaan nunna. Minä yritän kysellä hinta-arviota, mutta hän haluaa keskustella ensin minun kanssani toimistolla seuraavana päivänä.

Seuraava päivä on myös se päivä, jolloin aloittaisin Makatissa. En ole tehnyt vielä minkäänlaista sopimusta, joten ajattelen tämän olevan vielä joustava suunnitelma. En viitsi soittaa Herra Wangille enää näin myöhään, vaan laitan hänelle viestiä: Anteeksi, mutta käyn katsomassa toista paikkaa joka on paljon lähempänä ja jonka löysin ihan yllättäen. Asiat eivät välttämättä toimi siellä, joten tulen mahdollisimman pian sinne Makatiin. Otan sinuun yhteyttä huomenaamulla.

Tuotantoyhtiö on pikkuruinen, mutta ihan tyylikäs huoneisto yhdellä huoneella ja keittiöllä. Se sijaitsee jättimäisessä condominiumissa keskellä Cubaota, valtatie EDSA:n varrella. Keski-ikäinen ohjaajanainen puhuu kovaa nauraen. Yhdellä koneella on Adobe Premiere, leikkausohjelma jota tarvitsen. “Se on 5.0. Mutta sehän on käytännössä se sama kuin ne uudemmat.” No, ei se ole. Asennan uusimman version. Kyselen hinta-arviota, mutta nainen sanoo, että katsotaan nyt, toimiiko kone. Lueskelen kirjaa dokumenttielokuvien teosta Filippiineillä, kunnes saan tekstiviestin herra Wangilta: “Minä tein parhaani auttaakseni sinua ja annoin sinulle hyvän tarjouksen. Minua on nyt loukattu syvästi. Sinulla ei ole enää asiaa tänne. Editointitilan saa nyt joku muu.”

Kenties on sittenkin parempi, etten työskennellyt herra Wangin kanssa.

Ohjelmien latauksessa kestää puoli päivää. Minulle tuodaan lohenpääkeittoa lounaaksi. Kokeillessani leikkausta kaikki toimii ihmeen hyvin. Ohjaajanainen tulee juttelemaan kanssani.

“Niin paljonkohan kahdeksan tunnin päivä tulisi maksamaan..?”
“Paljon sinä maksaisit?”
“Makatin paikka olisi ollut 1000 pesoa päivältä. Se on minulle liikaa.”
“1000 pesoa! Vai niin…”
Ohjaajanainen pudistelee päätänsä ja naureskelee hermostuneesti.
“Minä olisin pyytänyt ainakin 400 pesoa tunnilta. 1000 pesoa päivältä on ihan minimihintoja.”
“Vai niin… En ihan tiennyt hintatasoja täällä.”
“900 pesoa päivältä on ihan minimi. Ja sekin… Entä päivät? Meillä voi itse asiassa olla käyttöä tuolle koneelle.
“Voin työskennellä iltaisin ihan hyvin.”
“Ilmastointilaitekin maksaa.”
“En tarvitse ilmastointilaitetta. Täällä on liian kylmä jo nyt.”
“Ei ole mahdollista työskennellä ilman ilmastointilaitetta. Voit työskennellä nyt tämän päivän täällä mutta mieti mitä teet.”
Ohjaajanainen häipyy.

Minä saan työskenneltyä hyvin koko päivän, vaikka podenkin jalkojeni jäätymistä. Ohjaajanainen tulee takaisin.

“Kuule… katsoin kalenteria. Meillä on ihan hirveästi projekteja. Tarvitsemme tuota konetta.”
“Hyvä on. Ymmärrän. Ehkä minun budjetille on muutenkin parempi, että työskentelen läppärillä.”
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään, syy on minun. En tiennyt hintatasoja. Kiitos kuitenkin mahdollisuudesta!”

Seuraavana päivänä löysin tieni Gilmoreen, jonka useat ihmiset olivat maininneet etsiessäni yhtä tiettyä piuhaa. Kuulemma siellä sijaitsee kaikki tietokone-elektroniikka. Sitä löytyikin yhdestä rakennuksesta viiden kerroksen verran. Tulin kotiin tyytyväisenä isosta ja painavahkosta, käytetystä monitorista. Kyllä nyt pystyy jatkamaan, vaikka kuinka tekisi läppärillä!

Kukapa ulkona kävelisi

Katipunanin sisältä löytyi vartioitu hienostoasuinalue, jossa katu oli leveä ja tyhjä. Omakotitaloilla oli puutarhat ja korkeat aidat piikkilangoin. Kolkutin porttia, ja viisissäkymmenissä oleva punahiuksinen nainen saapui tervehtimään. Olohuoneen sisustus oli tumma ja koristeellinen. Nainen pahoitteli, että hänellä oli edelleenkin joulukoristeet ympäriinsä, vaikka oli jo helmikuu. Hän näytti huoneen, joka oli tilava ja kaunis. Pehmeä sänky punaisella päiväpeitteellä ja suuri ikkuna, jota ympäröivät köynnökset. 

Kysyin keittiöstä. Nainen oli epäileväinen.

“Kai sinä osaat käyttää kaasuliettä?” 

“Kyllä vaan!”

“Mutta ruuanlaittovälineet tuot mielummin itse. No, sinun tilanteesi ymmärtänee, sinulla ei ole mitään mukana... Täällä asui kerran sellainen tyttö, joka sanoi, että osaa käyttää teflon-pannuja. Vaikka mitä! Hän naarmutti ne kaikki! Osti uudet kun valitin. Hän käytti nekin pilalle, voitko kuvitella!” 

“No se on aika törkeää.”

Nainen innostui puhumaan.

“Täällä käy sitten kerran viikossa kotiapulainen. Minä olen paikalla koko sen ajan! Onneksi käy vaan kerran viikossa. En luota niihin yhtään. Yksi varasti minulta kerran sormuksia, varmasti varasti vaikka kielsi, luulevat minua vanhaksi höppänäksi joka ei huomaa. Ne varastelevat ryökäleet.”

“Vai niin. Mitä reittiä täältä onkaan parasta mennä asemalle?”

“Otat tricyclen tuosta ihan kulman takaa. Ne ovat noita moottoripyöriä sivuvaunulla. Sellaisella sinä tulitkin, eikö vain?”

“Tulin kävellen. Pidän kävelemisestä.”

“Kävellen! Siellähän on kuuma! Ja vaarallista. Ei kukaan kävele.”

“No ei kai siellä päivällä kovin vaarallista ole... Täällä ei tunnu ollenkaan niin vaaralliselta, kuin vaikka Intiassa silloin tällöin tuntui.”

“Intia! Sehän on kamala maa. Siellä tapahtui se hirveä bussiraiskaustapauskin.”

“Se oli toden totta kamala. Nyt siellä onneksi esim. tuk-tuk -kuskeille pidetään ilmaisia ja pakollisia koulutustilaisuksia asiasta.. Kaikille ei kuitenkaan riitä kouluttautumismahdollisuuksia ja sille asialle pitäisi tehdä jotain. Mutta jokatapauksessa, minä rakastan Intiaa.”

“Huh huh. Minä en taitaisi sinne lähteä.”

“Minä puolestani lähden kotia kohti, kiitoksia huonenäytöstä! Pohdin asiaa.”

“Laita sitten viestiä! Ja muista että se tricycle on ihan tuossa kulman takana! Muista käyttää sitä!”

En varmasti käytä.

Iltapäivällä jeepney vei minua kohti Eastwoodia. Se jätti minut risteykseen, josta lähdin kävelemään tietä eteenpäin mututuntumalla suunnasta. Kohta olinkin jo kartan mukaan ihan väärällä puolella jokea. Pyrin kohti joen rantaa, sillä vanha mies kertoi, että ota tricycle sinne ja pian oletkin jo lautalla.  Minä halusin kävellä.

Kadut olivat kapeita, mutta sitäkin täydempänä elämää. Tyhjien lasipullojen täyttämien lavojen keskelle oli pystytetty televisio videoke-laitteineen. Pikkuinen tyttö lauloi englanninkielistä laulua niin, että koko naapurosto raikui. Kadulla grillattiin vartaita, pestiin pyykkiä ja harjoiteltiin rullalautailua. Minä pyysin neuvoa lautalle nuorelta naiselta, joka kantoi vauvaa sylissään. Hän käveli kanssani lautalle vievälle kujalle, jonka ulkonäöstä ei olisi voinut päätellä mitään minkäänmoisen lautan olemassaolosta.

Joen penkereellä jonotti tyttöjoukko. Pian lautta saapui – kapea puuvene, jota lautturi veti eteenpäin joen yli pingotetun köyden avulla. Istahdimme heiluvaan jollaan ja pian pääsinkin etsimään reittiäni Eastwoodin puolella Marikina-jokea. Pikkupojat auttoivat löytämään reitin suureen kauppakeskukseen, joka häämötti joenrannan hökkeliasutuksen yläpuolella.

Kauppakeskus käsitti kokonaisen alueen ketjuruokapaikkoineen, käsityökorumarkettineen, elokuvateattereineen ja hotelleineen. En halunnut joutua sen syövereihin, vaan jatkoin kohti Olympic Toweria. Vastaanottoalue oli kuin hotellista. Teksiviestissä minut pyydettiin tulemaan kahdeksanteen kerrokseen. Hissit olivat viimeisen päälle. Astuin väärään hissiin ja jouduin ainakin kahdennenteenkymmeneneenviiteen kerrokseen. Pian alas ja toiseen, jolla pääsi kahdeksanteen.

Koputin ovelle. Pörröpäinen nainen esitteli minulle huoneiston. Pikkuinen harmaanruskea olohuone, jossa oli pieni ikkuna näköaloin vihreälle joelle. Samassa oli pikkuinen keittiö. Kapea käytävä vei huoneeseen, jossa nukkuisi neljä tyttöä. Toisessa toiset neljä. Pienet ikkunat oli peitetty verhoilla ja vaatteilla. Tytöt olohuoneessa vaikuttivat mukavilta, mutta kiitin naista. Ei tämäkään.

Kävin katsomassa myös toista condo-huoneistoa. Tämä sijaitsi vain yhden metro-aseman päässä Cubaosta, jonne minun pitäisi joka päivä matkustaa. Victoria Towersin huoneistossa asui neljä jätkää. Se oli siisti, siellä oli keittiö ja parveke. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri sänky sekä pieni muovikaappi. Rakennuksen uima-allas sijaitsi pohjakerroksessa. Parvekkeelta oli hyvä näköala rakennustyömaalle, jossa rakennettiin Victoria Towers kakkosta. Viereinen valtatie EDSA kumisi busseja ja henkilöautoja. Jatkoin Cubaoon ja takaisin Katipunaniin. Cubaossa vaihdoin metrolinjaa. Sitä varten käveltiin, useat ihmiset kävelivät, ainakin kahden kauppakeskuksen käytävien, portaiden ja yhdyssiltojen lävitse. Kävely ostoskeskuksissahan on kaikkien mielestä varsin ihastuttavaa.

Hyvä vuokraisäntä, tämä lattia pettää alta

Kiertelin Cubaon katuja kämpänhakutarkoituksin. Nettiselailut eivät ole toistaiseksi tuottaneet hyvää tulosta, joten parasta yhdistää kävelytutustuminen ja “ROOM 4 RENT” -kylttien tiivis tuijottelu. Sain jo aiemmin pikatutustumisen keskustaan Erikan kanssa, joka näytti kuinka tricyclellä, jeepneyllä ja metrolla ajellaan sekä kuinka syödään halo-haloa, paikallista jäätä kaikilla mausteilla. Kävimme myös tsekkaamassa Katipunassa ohi kävelemämme kyltin tarjoaman paikan, mutta se paljastui pimeäksi kerrossänkyloukoksi, vaikkakin edullisella 50 euron kuukausihinnalla. Silti toivon, ettei noiden tyttöjen tarvitse viettää siellä muuta kuin yönsä..

Huoneistopaikan, jossa ei ollut vapaita huoneita, terassilta.

Ensimmäinen Cubaosta löytämäni paikka oli toinen loukko, vaikkakin tässä oli sentään ikkuna. Omistajat katsoivat minuun epäuskoisesti naureskellen kun pyysin saada nähdä paikan. No, on se todettava että epäuskoinen minäkin olisin jos sanoisin viihtyväni siellä edes kuukautta. Aina ei pysty eikä tarvitse viihtyä, mutta tällä kertaa päätin kuitenkin, että en enää kysy ränsistyneiden talojen bedspace-paikkoja.

Sähköjohdot ovat kauniimpia koristeltuina.

Toinen paikka mainosti itseään “kalustettuna huoneena”. Paikassa oli jopa vastaanottotiski, vuorattuna Jeesuksen kuvilla. Kalustettu huone oli täydellisesti varusteltu yhdellä sängyllä. Minua nuorempi tyttö näytti lisää paikkoja. Keittiö ja pesukone ulkona puutarhamaisella sisäpihalla, jota ympäröi muut huoneet ja jossa taivaan peitti naruilla roikkuvat pyykit. Tyttö koputti yhteen oveen ja vaati sen toisella puolella olevaa henkilöä avaamaan. Ovi avattiin ja sängyllä istuva lähes alaston poika pelästyi pahanpäiväisesti nähdessään minut. Tyttö nauroi.

Jeepneytä Cubaossa.

Seuraava paikka sijaitsi portin sisällä ja kyltissä oli numero. Soitin siihen, ja minut vastaanotti keski-ikäinen, hyväntuulinen nainen. Asunto oli vielä toisen portin sisällä ja portista pääsimme pikkuiselle sisäpihalle, jossa oli pieni pehmoinen koira vastassa. Vapaana olevaan huoneeseen pääsi tästä suoraan. Siellä oli sänky ja seinään tehty syvennyshyllykkö. Omistaja valitti, että seinät olivat likaiset, sillä edellinen opiskelija-asukas ei ollut ehtinyt pesemään niitä, mutta pesu tapahtuisi kyllä. Jatkoimme sisälle taloon, jossa oli hyvin tilava olohuone sohvilla, keittiö ja ruokapöytä. Istuimme mukavalla sohvalla. Kysyin saisiko täällä viettää aikaa, ja nainen vastasi että tietenkin. Hänestä olisi ihanaa, jos olisi joku, jonka kanssa puhua. Hän asui talossa kymmenvuotiaan adoptiotyttärensä kanssa. Kun lähdin, nainen toivoi että minä ottaisin huoneen.

Cubaon pikaruokaloiden reunustamaa kävelytietä.

Kävelin Cubaon aseman eteläpuolelle. Siellä oli leveitä palmujen reunustamia teitä ja ostoskeskuksia peräkanaa. Niiden alakerroissa, kävelytien vieressä ketjuravintolat pitivät valtaa ruokapaikkojen osalta. Vähän etelämmäksi käveltyäni löysin tukevan näköisen talon, josta myös vuokrattiin huoneita.  Siellä olikin privaattihuoneita peräkanaa. Osa ihmisistä piti oviaan auki patjoilla televisiota katsoessaan. Vuokrattava huone oli täysin tyhjä. Jos olisin täällä, koputtelisin luultavasti koko ajan naapureiden ovelle tai tylsistyisin.

Cubaon palmurivistöt näyttävät muhkeilta.

Koputin pienelle portille, jossa oli jälleen huone vuokrattavaksi -kyltti. Kapea käytävä johti betoniselle sisäpihalle, jossa oli koira ketjussa koirankopissa. Nuori nainen jutteli tagalogiksi, osasin ainakin vastata että hyvää kuuluu. Paikalle saapui omistaja, keski-ikäinen mies moottoripyörätamineissa. Hän osoitti huoneen, joka oli erittäin kesken. Kaksi viikkoa menee kuulemma. Poika osoitti toisen huoneen. Kiipesimme miehen kanssa hieman rikkinäiset puiset portaat kattohuoneeseen. Seinät olivat maalattu kirkuvan vihreällä värillä ja oven viereisen seinän täytti maalattu Tuhkimo-kuva. Toisessa huoneessa oli kerrossänky. Ruskea puinen lattia antoi hieman periksi askelten alla ja osa laudoista sojoitti minne sattuu. Pohdin ääneen että mahtaako tämä olla turvallista. Juujuu, lattiankorjaaja kyllä hoitaa.

Katumarkettiostoksia Katipunanissa.

Japaninopettaja-nainen, jonka luona sohvasurffaan tällä hetkellä sanoi, että täälläkin voisi asua. Pitää miettiä. Tämä on yksi huone, jossa nukkuu kolme tai neljä ihmistä. Välillä en saa kuorsaukselta unta, mutta toisaalta nämä pääosin työttömät, ikäiseni tyypit on hauskoja. Viimeksi he suunnittelivat jugurttibisnestä, jossa osa myynnistä tapahtuu hedelmillä ja vihanneksilla höystettynä, osa laittomasti tiskin alta.

Saattojengillä Tukholmaan

30.1. sanoin moimoi Turulle ja kodille, jonne olen kerännyt kaikenlaista matkan varrelta. Tavarat menivät voimavanhempien ansiosta varastoon ja minä ystävieni majoitukseen. Koti oli ihana, mutta tähän vuoteen sisältyi paljon sen lattialla pyöriskelyä. Ei enää yksin asumista, kiitos! Nyt suuntana on kartan osoittama paikka.

Kiitos Leealle kuvasta meidän fingerfoodbuffettimeiningeistä. Kesärullia, viininlehtikääryleitä, nachoja, tahnoja, nam! 

Ystäväni tulivat saattamaan ihan Tukholmaan asti, josta olin löytänyt lennot peräti noin 70 euroa halvemmalla kuin Helsingistä. Pienestä säätämisestä tulee aina jännittävämpää, vaikka hintaero menisikin siinä sen sileän tien. Laivan televisiosta tuli Big Brother Tallink Silja -tyyppistä vakoiluohjelmaa, jota seurasimme innokkaasti. Leea ja minä pääsimme jopa itse mukaan ohjelmaan. Aamukuudelta suuntasimme Tukholman päärautatieasemalle, jonka lukkokaappiin sulloin hyvän määrän matkatavaraa. Vietimme aikaa mukavassa kahvilassa, jonka jälkeen kävelimme vegaanibuffettiin Södermalmille. Siellä oli aivan 10/10:n täydellistä ruokaa joka viikko vaihtuvalla teemalla (tällä kertaa välimerellinen), että laitan linkin ja sataprosenttisen suosittelun Tukholmassa kävijöille:

http://hermans.se

Aamuseiskan jättikaffe piristää mielen.

Takaisin bussiterminaalissa myöhästyin ensimmäisestä bussista, sillä jäin kahden oven väliseen loukkoon yhden oven päähän lentokenttäbussista. Hätä ei ollut tämän näköinen, sillä toisen bussin tultua ovet avautuivat, ja pääsin iloisesti suuntaamaan kohti Arlandaa, Lontoota, Hong Kongia sekä Manilaa.