Yö Mamanwa-kansan kylässä

Olemme tulleet käymään Analynin perheen luona Mindanaon Agusan del Nortessa. Tapaamme tuon kiharapäisen naisen karenderiassa eli paikallisessa ruokapaikassa, ja syömme vatsamme täyteen riisiä ja kookoksessa haudutettua kalaa. Jatkamme vankilakäynnille; Analynin mies Jerry on ollut jo kolme vuotta vankilassa syytettynä kommunistiseen kansainarmeijaan NPA:han kuulumisesta. Jerry ansaitsi perheelle elannon luutia tekemällä. Hän oli juuri hakemassa abacaa luutia varten, kun poliisi hakkasi hänet ja otti mukaansa. Jerryä pidettiin Otto-nimisenä NPA-päällikkönä, sillä noin kilometrin päässä sadonkorjuupaikasta oli ollut NPA:han liittyvää toimintaa.

Menemme vankilaan kumartuen ja nostaen jalkoja yksi kerrallaan portin pikkuisesta sisäänkäynnistä. Toimistossa istuu poliisi ja saamme pian Jerryn seuraamme. Juvie antaa hänelle pikkuisen tuen TFDP:ltä (2-3 euron luokkaa) seuraavalle kuudelle kuukaudelle. Sillä hän voi ostaa esimerkiksi mausteita, sillä vankilaruoka on kuulemma pahaa: Vangit maustavat ja kokkaavat sen usein uudestaan. Sillä voi myös tehdä pientä sari sari -kauppabisnestäkin, joka suvaitaan hyvin käyttäytyville vangeille. Jerry on mukavan oloinen, laiha mies. Analyn ja Jerry pääsevät keskustelemaan yhdessä. Taustalla selli pursuaa miehiä.

Vankilasta päästyämme otamme tricyclen. Sade yrittää tunkeutua muovilakanoilla verhoillun kolmipyöräisen sisään. Pian meitä istuu siellä tiiviisti ja sulassa sovussa sakki erilaisia ihmisiä, jotka vaihtuivat tasaiseen tahtiin. Risteyksessä kampeamme itsemme pois kyydistä ja jäämme odottamaan seuraavaa kyytiä. Meitä vastaan tulee 15-vuotias poika, joka alkaa köyttää rinkkojamme habal-habalin kyytiin. Tämä habal-habal on sitä erikoista filippiiniläistä tyyppiä, jossa moottoripyörän sivuille on kiinnitetty laudat. Laudoille menee nyt kätevästi meidän matkatavaramme sekä Juvie ja Analyn, mutta usein niillä istuu useita ihmisiä; näin yhden moottoripyörän selkään mahtuu varmaan kahdeksan ihmistä!

Annalinin perheen keittiössä tehdään kamotea ja kassavaa.

Tie ylös vuorille on täynnä virtaavan veden tekemiä railoja ja mutaista hiekkasavea. Välillä habal-habal pääsee eteenpäin vain, jos nousemme kyydistä. Siispä päädymme tarpomaan liukasta rinnettä. Minusta on ihanaa ottaa sandaalit pois ja tuntea kerrankin pehmeä maa. Viidakkoilma höyryää tihkusateessa.

7 kilometrin jälkeen saavumme Sitio Cadahondahonanin pieneen kylään. Kukkuloilla kohoaa bahay kuboja ja radio raikaa. Mamanwa-kansan ihmiset kulkevat kaikki paljain jaloin nurmikkoisten pikkukukkuloiden polkuja. Suurin osa kylää on heidän asuttama, mutta muutama muukin filipino sieltä löytyy; nämä muut pitävät esimerkiksi kylän sari-sari -kauppoja, joista voi ostaa jättiyritysten prosessoituja tuotteita: purkkitonnikalaa, soijakastiketta, nuudeleita, shampoota.

Analynin ainoaa tytärtä Annabeliä ujostuttaa.

Me lähdemme heti ruuan hakuuseen. Annalin ja hänen lapsensa johdattelevat meidät viidakkoon, jossa banaanipuiden polkua peittävät lehdet ovat liukkaita paljaita jalkoja vasten. Vuorenrinteen pehmeästä maasta kasvaa suuria lehtiä. Lapset tarttuvat niihin ja kiskovat esiin kamotea eli makeaa perunaa ja isoja pötkylöitä kassava-juurta. Analyn menee kauemmaksi pitkin rinnettä ja lapset kiipeävät korkeaan puuhun. Sieltä he heittävät meille jakkihedelmän tapaisia marangeja, joista leviää makea tuoksu.

Pääsemme takaisin mökille ja Analyn alkaa keittää saamaamme juuressatoa. Analynilla on neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tytär. Kun Jerry joutuu olemaan vankilassa, ei perheen äidillä riitä aika lastenhoidon lisäksi elannon hankkimiseen. Analyn on iloinen, että perheen ainoa tyttö, Annabel saa Filippiinit-seuralta tukea koulunkäyntiin.
“Mutta vaikka ei saisi, haluaisin hänen silti menevän kouluun”, hän sanoo topakasti. “Hän on minun ainoa tyttäreni, joten hänen täytyy pärjätä.”

Annabel on ujo lapsi, joka pelkää kameraani. Illalla pimeän tultua hän kuitenkin innostuu, kun jätän kameran ja päädyn esittämään eläimiä lapsijoukolle. Heidän tehtävänä on arvata imitoimani eläin. Takaisin kotimökissä hän kuitenkin hamuaa äidin helmaan.

Petimme ennen hyttysverkkoverhoilua.

Analyn kertoo, että lapset rakastavat leikkiä koulua; siksi Annabelin lehtiöt ovat täynnä kirjoitusta. Oikeaa koulua on usein vain puolet viikosta. Analynia turhauttaa koulun vähyys. Puolessa välissä viikkoa opettajilla on jo kiire takaisin koteihinsa tai erilaisiin koulutuksiin. Niinpä kylän lapset eivät saa ollenkaan yhtä paljon opetusta, kuin lapset muualla. Tämä tekee jatko-opiskelusta lähes mahdotonta. “Usein lapset kolmannella tai neljännellä luokalla eivät välttämättä osaa edes kirjoittaa, mutta silti heidät laitetaan aina seuraavalle luokalle. Minä olen valittanut tästä rehtorille, mutta ei auta. Kuulemma määräyksiä on toteltava”, hän selittää tuohtuneena.

Juvie kokkaa meille illalliseksi riisiä ja papaija-kookoskastiketta, jotta perhe saisi välillä syödä juuresten lisäksi jotain muutakin. Analyn tekee meille pedin mökin toiseen huoneeseen. Se peitetään hyttysverkolla. Pimeän laskeuduttua nukutaan, vaikka kello on vasta puoli kahdeksan. Possu röhkii mökin alla ja kaskaat sirittävät. Jossain soi edelleen radio. Tähdet ovat kirkkaat.

Aamulla palatessamme alas pääkylälle, pyytää poliisi minut ja Juvien poliisiasemalle.
"Mitä teitte ylhäällä kylässä?" hän tenttaa.
Juvie selittää, että olemme ihmisoikeusjärjestöstä ja kuvasimme kylässä.
Poliisi moittii, että meidän olisi pitänyt kertoa heille kylään menosta etukäteen.
"NPA:n vuoksi meidän täytyy monitoroida aluetta."

Pääsemme silti jatkamaan matkaamme. Juvie sanoo, että meidän ei tarvitse kertoa poliisille sellaisia asioita. Poliisi ei tuottanut meille ongelmia, mutta valitettavasti syyttäminen NPA:ksi joutuu monen ylhäällä kukkuloilla asuvan perheenisän kohtaloksi: monta vuotta vankilaa ja pitkälle lykättyjä oikeudenkäyntejä samalla, kun muu perhe joutuu selviytymään ilman hänen aiemmin tuomaansa toimeentuloa.

Suomalaisen Filippiinit-seuran kummitoiminta tukee Annabelin ja muiden ihmisoikeusloukkausten uhriksi joutuneiden lasten koulunkäyntiä.