Äärimmäisten vastakohtien mies, Filippiinien tuleva presidentti Duterte

Duterten tukemista kolmipyöräisen sivuvaunussa, Teacher's Villagessa.

Istuin päivystyksessä odottamassa kaikenmaailman turhia verikokeita, kun käytäviä pitkin, ohi yöllisten potilaiden, rynnisti letkassa nuoria poikia nauraen ja riemuiten. Jokaisella heistä oli nyrkki-logolla varustettu t-paita. Samainen nyrkki vilahtelee kolmipyöräisten sivuvaunuissa, rannenauhoissa, kaupoissa, mielipidekeskusteluissa. Eikä se ole mikä tahansa nyrkkitervehdys-nyrkki, vaan rautanyrkki. Se rautanyrkki kuuluu letkeän oloisalle mutta julmalle rankaisijalle, populistiselle “kostajalle” ja machopuhujalle, Davao City pormestari Rodrigo Dutertelle. Tuo mies on 30.6. lähtien Filippiinien presidentti.

Davao City on Filippiinien eteläisimmän alueen, konfliktien värittämän, pahamaineisen Mindanaon pääkaupunki. Davao Cityä kutsuttiin “murhaajien pääkaupungiksi”, kunnes pelastaja Duterte saapui ja hänet valittiin uudestaan ja uudestaan kaupungin pormestariksi. Yksi Duterten resepteistä rikollisuuden kitkemiseksi oli varsinainen mutkat suoraksi -taktiikka: rikolliset ammutaan. Ja nyt on Davao City maailman neljänneksi turvallisin (numbeo.com, 2015) kaupunki, joka pääsee muissa kaupungeissa asuvien filipinojen ihastuneisiin huokauksiin.

Värikkäässä ja kovapuheisessa presidentinvaalikampanjassaan Duterte lupasi, että muutos on tulossa. Hän lupasi poistavansa korruption. Hän kertoi saavansa rikollisuuden kuriin viimeistään puolessa vuodessa virkaanastujaisista eliminoimalla, mieluiten hirttämällä, enimmillään 100 000 rikollista. Hän uhkasi tappaa vaikka omat lapsensa, jos he käyttäisivät huumeita. Hän sanoi olevansa syntinen murhaaja, jotta muiden ei tarvitsisi olla, välittämättä joutumasta itse helvettiin jos vain “ihmiset joita hän palvelee pääsevät paratiisiin”.

Hänen australialaista lähetystyöntekijää koskeva törkeä raiskausvitsi kohahdutti ympäri maailmaa ja toisaalta korruptiota vastaan taistelevalta pormestarilta löydettiin juuri pankkitili läjäpäin rahaa.

Väistyvä presidentti Benigno Aquino III varoitti mahdollisesta diktaattorista. “Diktaattorius? Minusta tulee diktaattori kaikkia pahiksia, ilkimyksiä, kriminaaleja, huumelordeja vastaan. Heille tulee tukalat oltavat”, vastasi Duterte.

Useat filipinot ovat olleet kyllästyneitä nyt väistyvään presidentti Pnoyihin, muihin “keltaisiin” liberaalipuoluelaisiin ja vallitsevaan eliittiin. Heidän mielestään mikään ei muutu eikä politiikassa tehdä ratkaisuja, jotka vaikuttavat asioihin heti paikalla. Tarvitsemme vahvan johtajan! Tarvitsemme muutoksen! he huutavat.

Duterte sai 40 prosenttia äänistä, ollen selkeä voittaja, vaikka enemmistö ei häntä äänestänytkään. Filippiineillä presidentinvaaleissa ei nimittäin ole toista kierrosta.

Tulosten jälkeen useat tahot, mm. Amnesty International, ovat ilmaisseet huolensa ihmisoikeuksista Duterten johtamassa maassa, jossa ihmisoikeuksien huonohko tilanne saattaa mennä vielä monta kertaa pahemmaksi hänen presidenttyidensä myötä. Muiden uhkaustensa lisäksi Duterte nimittän sanoi suoraan, että “unohdetaan ihmisoikeudet.”

Pian vaalien jälkeen Duterte kertoi haluavansa sen kuolemantuomion takaisin.

Duterte on äärimmäisten vastakohtien mies. Kansaa hän ihastuttaa erilaisella jokamieheydellään, tehden jyrkän välin itsensä ja korruptoituneessa eliitiltä-eliitille tyyppiseen tavanomaiseen filippiiniläiseen politiikaan. Limusiinin sijaan hän haluaa lava-auton presidentin kulkupeliksi, pitää enemmän pormestari-, kuin presidentti-nimityksestä, kieltäytyy palkinnoista ja haluaa käyttää halpoja kenkiä. Tällaisellä asenteella presidentistä tulee “yksi meistä”, mikä saa tavallisen kansan rakastumaan.

Dutertella on hyvät suhteet kommunisteihin, kuten aseistettuun NPA:han (The New People's Army). Filippiineille kun laittomat rangaistukset on usein vieritetty kommunismin (ja NPA:han kuulumisen) tekosyyksi. Duterte on tarjonnut useita ministerin virkoja vasemmistolle. “Olen sosialisti”, sanoi Duterte. Moni on kommunistien kanssa kaveeraamisesta kauhuissaan, mutta voisiko USA:n kapitalistisoima ja hyväksikäyttämä maa kallistua edes vähän enemmän vasemmalle?

Duterte myös ymmärtää muslimien ja alkuperäiskansojen tilannetta, mikä on ollut ansiona rauhaan Davao Cityssä. Mindanao on nimittäin tunnettu muslimien, bansang morojen taistelusta puolustaa oikeuksiaan sortajilta. Duterte on ensimmäinen presidentti Mindanaolta koko Filippiinien historiassa, ja siten on suuret toiveet, että Mindanaon tilannetta ymmärrettäisiin hallituksen puolella. Radikaali uudistus tähän olisi Duterten suunnittelema federalismi, joka takaisi alueille laajat itsemäärämisoikeudet. Duterte vaatii myös tiukkoja sääntöjä kaivauksille, jotka ovat olleet ja ovat edelleen Filippiinien suuri vitsaus; kansainvälisille riistoyritykselle annetaan vapaat kädet tehdä kaivauksia, mikä tuhoaa alueen luonnon, riistää alueella asuvien ihmisten ihmisoikeudet ja tuo hyödyn vain eliitille. Toki kaivauksien kieltäminen kokonaan olisi tärkeää, mutta hyvin tiukat säännöt  paljon parempi, kuin nykyinen malli.

Davao Cityssä on arkipäivään vaikuttavia sääntöjä, jotka poikkeavat Filippiinien muusta lainsäädännöstä. Nämä on tarkoitus tuoda koko Filippiineille: tupakointikielto julkisilla alueilla, alkoholin myynti- ja kulutuskielto julkisilla paikoilla aamuyhdestä aamukahdeksaan, alaikäisten ulkonaliikkumiskielto öisin ilman huoltajaa, yöllinen karaokelaulanta. Manilalaiset ovat tästä näreissään; yölliselle juhlinnalle tuli loppu. Kotona juomista ei kuitenkaan ole kielletty.

Mutta sitten on se kuolemantuomio. Kuolemantuomio ja oikeudettomien tappojen uhka on niin suuri vääryys, että se pyyhkii pois kaiken sen, mikä vaikuttaa positiiviselta. Kuolemantuomio ei ole missään tapauksessa oikeutettua. Lisäksi se saattaa lisätä korruptiota. Isot tekijät pääsevät maksamalla pälkähästä, jolloin etupäässä vain köyhät pikkurikolliset tuomitaan. Eikä Filippiineillä voine edes luottaa lakiin todellisten rikollisten tuomitsemiseksi! Filippiinit ottaisi aikamoisesti takapakkia ottamalla kuolemantuomion uudestaan käyttöön.

Duterte myös jopa kannustaa oikeudettomiin tappoihin. Mitä jos trendi omankädenoikeutuksesta kasvaa ja Filippiineille syntyy taas (mahdollisesti jopa hallituksen tukemia) kuolemanpartioita? Kuka silloin on enää turvassa? Nekö, joilla on rahaa?

Entä tuomittujen sukulaiset? Jos tapettuja tulee olemaan yhtä paljon kuin Duterten lupaama 100 000, tulee sukulaisia ja lähiomaisia olemaan aika monta. He nousevat kapinaan.

Vaikka tulevassa hallinnossa näyttää olevan positiivisia asioita, on kuolemantuomio niin iso vääryys, että se pyyhkii pois hyvätkin uudistukset.

Herää myös kysymyksiä, mitä tehdään niin sanotun turvallisuuden ehdoilla? Tuleeko esimerkiksi mielipiteenvapaudesta, kokoontumisen vapaudesta ja vapaasta mediasta uhka turvallisuudelle? Seisooko ihmisoikeudet ylipäätään “turvallisuuden” tiellä, valmiina työnnettäväksi syrjään?

Mutta kun Duterte ilmoittaa haluavansa kuolemantuomion takaisin, ilmoittaa hän seuraavaksi vapauttavansa kaikki poliittiset vangit. Kun joudumme kestämään yhden vääryyden, saamme korvaukseksi yhden oikeutuksen.

Näillä vastakohdilla tehdään aikamoista kompensointitaktiikkaa.

Olen täällä kiinnostavaan aikaan. Tuleeko maahan muutos, josta uusi presidentti kovasti toitottaa? Millainen se muutos tulee olemaan? Jos Duterte suostuu hyväksymään ihmisoikeudet, voisi hänen hallituskaudesta olla varauksella optimistinen, toki sillä suurella JOSsilla. Yllätyksiä tästä kaudesta ei ainakaan tule puuttumaan.

Toisaalta muutos lähtee meistä, kuten täällä TFDP:ssä yritetään saada ihmiset ymmärtämään. Demokratia ei lopu pelkkään äänestykseen. Oikeuksista saa ja pitää taistella, eikä yhteen hyvään uudistukseen pidä tyytyä, jos sen rinnalla pitää niellä yksi todellinen vääryys!

Fanien ja kritisoijien tekemiä nettimeemejä. Duterten kampanja tuli kuuluisaksi sosiaalisen median tehokkaasta käytöstä.

Kissa teki pesän huoneeseen. Aamulla meitä oli monta.

Kissa seurasi minua minne meninkin, naukuen sydäntäsärkevästi ja asettuen maaten jalkojeni juureen. Syötin sille kuivaruokaa, jonka muurahaiset olivat valloittaneet, nuo törkimykset, jotka joinakin aamuina valloittivat myös sänkyni reunat pistellen jalkoja ja niskaa. Kissa puikahti oven välistä mennessäni huoneeseen, kiehnäsi porraspuissa ja maukui. Poistuessani huoneesta se seurasi, mutta pian sain jo nostaa sen ulos huoneesta. Aamuisin löysin sen makaamasta ovimaton päällä huoneen oveni edessä.

Yhtenä iltana kissa pujahti huoneeni puisten laatikoiden taakse. Nostin sen pois ja suljin väylän. Toisesta nurkasta se löysi ison sinisen kassin. Se veti sen pois nurkasta ja asettui kodiksi. Se oli tehnyt päätöksensä. Tänä yönä se nukkuisi huoneessani. Laitoin ylimääräisen t-paidan ja pyyhkeen laukkuun pehmikkeeksi.

Yöllä kissa kiipesi sänkyyn ryminän säestämänä ja maukui. Unenpöpperössä kiipesin alas. Kissa liukui ja hyppeli portaat takaisin lattialle ja asettui laukkupesäänsä. Minä tyydyin kömpimään takaisin nukkumaan.

Tunnin välein heräsin naukumiseen. “Ei mitään hätää. Hyvää yötä”, mumisin ja jatkoin uniani.

Aamulla meitä oli monta. Kissa katsoi minuun tyynesti ja rauhallisesti. Minä olin täynnä ylpeyttä ja iloa, vaikka samalla kauhistutti. Kissakokemusta täysi nolla ja muutaman kuukauden aikana olin saanut hoidettavakseni kokonaisen katraan.

Kissa siirsi pennut lempipaikkaansa laatikon taakse. Se kehitti tavan herättää minut aamukuudelta rymistellen porraspuilla ja naukuen ruokaa. Se rakasti rapsutusta. Ja alkoi vaatimaan sitä. Ja sen pennut olivat maailman suloisimpia.

Eräänä iltana olimme kävelemässä lähellä kotia, kun puskasta kuului kimeää, kovaa nau'untaa. Puskasta löytyi hylätty pikkuinen, valkomusta kissanpoikanen. Silmät kiinni se yritti täristen ryömiä, huutaen kovaan ääneen. Sen häntä oli katkaistu. Emoa tai muita poikasia ei näkynyt missään. Pian se kuolisi, jos emme tekisi mitään. Otimme pennun syliin ja juoksimme kotiin armottoman vinkunan saattelemana.

Huoneeni oven avattuamme äitikissa syöksyi kohti uloskäyntiä. Suljimme oven sen nenän edestä ja laskimme mustavalkoisen poikasen lattialle odottaen sen reaktiota. Tuloksena oli täysi järkytys. Kissa haistoi hitaasti pikkuista poikasta. Se liikutti häntäänsä hitaasti edestakaisin vaitonaisena Laitoimme mustavalkoisen poikasen muiden joukkoon. Pikkuinen ei huutanut enää. Mutta äitikissan halu ulos lähdöstä tyrehtyi täysin. Poikaset nukahtivat uutta pentua vasten. Äitikissa tuskin nukkuisi tänä yönä.

Aamulla suureksi ilokseni myös uusi poikanen imi maitoa muiden poikasten joukossa. Äitikissa näytti rauhalliselta. Hylätty pentu sai uuden perheen.

Minä ruokin äitikissaa ja uppouduin katsomaan poikasia. Vähitellen niiden silmät avautuivat ja ne alkoivat haparoiden kävellä. Äidin nuolemisoperaatiot aiheuttivat kovaa vastustusta ja kiljuntaa. Ne löysivät omien tassujensa puremisen ihanuuden ja sisarustensa näykkimisen.

Filippiinien yliopiston alueella oli useita kissoja ja paljon pesueita syntyi, samoin kuin minun kotihuudeillani. Kävelimme vilkkaalla pikkutiellä kotini lähellä. Näimme tiellä kuolleen, auton yli ajaman harmaan kissanpennun. Kävelytiellä seisoi oranssi poikanen. Huolestuimme. Pian sille kävisi samoin kuin sisarelleen. Sen äiti loikki tien yli parkkeeratun auton alle, poikanen perässään. Halusimme viedä äidin ja pennun turvallisempaan paikkaan, pois vilkkaalta tieltä. Nappasimme pennun ja kuljetimme sen kauemmaksi vihreään puskaan ja äiti seurasi. Se seurasi meitä kuitenkin vain osan matkasta ja sitten meni menojaan. Yritimme hätistää sen kohti pennun olinpaikkaa, mutta ehei. Äiti kyttäsi mielummin tiellä. Ei tästä tule mitään, ajattelimme ja haimme pennun. Pentu itki. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt eläimen kyyneliä.

Toisaalla yksinäinen kissapentu leikki tiellä vipeltävän torakan kanssa. Tien menoja seuraava, katukivetykselle tuolin tuonut vanha mies huomasi kiinnostukseni. “Haluatko sen?” hän kysyi. Jouduin kieltäytymään. Vuokrakämppäni omistajat eivät tienneet edes huoneeni kissapesästä.

Kissa oli käyttäytynyt oudosti näinä päivinä. Eräänä yönä se herätti kaikki pennut huutomau'unnalla. Se nappasi yhden suuhunsa ja lähti pois huoneesta poikanen suussaan. Seurasin sitä uteliaana. Kissa hyppäsi katolle ja käveli kauas yli aukkojen ja pudotusten ja katosi. Minusta tuntui voimattomalta. En päässyt seuraamaan sitä.

Kissa tuli takaisin ja vei yksitellen jokaisen poikasen katolle, poikasten huudon saattelemana. Suretti. Neljän tunnin yöllisen siirto-operaation jälkeen kissa tuli syömään huoneeseeni. Sen jälkeen se häipyi. Huoneeni oli yhtäkkiä taas tyhjä.

Alle viikko tämän jälkeen täällä käyskentelevä ja riitoja aiheuttava bad ass -valkoinen uroskissa ja mustavalkoinen uroskissa pitivät hirveän taistelun katolla. Äitikissa vietti pelkurina meidän kanssamme aikaa kattoterassilla ja katseli uroskissoja. “Mene nyt pelastamaan lapsesi”, yritimme hätyyttää sitä. Kissa hengaili huolestuttavan paljon kotona. Mitä oli tapahtunut?

Samana yönä kuulimme kissanpennun nau'untaa. Missä se mahtoi olla? Miksi äiti ei huolehtinut pennuista? Miksi se oli vienyt pentunsa uroskissojen armoille? Kenties olin tehnyt jotain väärin yrittäessäni hoitaa katrasta? Luultavasti huoneeni oli liian turvattoman tuntuinen paikka.

Uroskissojen taiston jälkeen kissa viiletti omistajien pyykkipaikalle. Seurasimme sitä taskulampun kanssa ja hiivimme kiviselle takapihalle, joka ei ollut vuokralaisten käytössä.

Kapeasta raosta laattojen välistä löysimme pennun. Se naukui raivoikkaasti eikä päässyt pois. Ihmettelimme, miten se ylipäätään oli tunkeutunut sinne! Uroskissat olivat taistelleet juuri sen yläpuolelta. Saimme pennun pelastettua ja veimme sen huoneeseeni. Pentu huusi kauhuissaan ja syöksyi imemään äitinsä nisää kuin viimeistä päivää. Se oli kasvanut ja käveli jo hienosti. Äitikissa yritti puolestaan päästä jo lähtemään huoneesta. Kun pakollinen ruokinta oli tehty, se otti pennun suuhunsa.

Seurasimme taas kissaa. Nyt se vei pennun varastoon, jonne kurkimme taskulampulla pienestä raosta. Se oli likainen ja täynnä tavaraa.

Etsimme varastoon joutunutta pentua kodinhoitajan kanssa, mutta ei jälkeäkään, ei ääntäkään. Kissa makoilee kotona ja kiehnää jaloissa. Se ottaa tämän kaiken täysin lunkisti.

Nyt emme ole nähneet emmekä kuulleet enää yhtäkään näistä pennuista. Minua surettaa. On ikävä.

Filippiineillä kulkukissat ja koirat ovat kaupungin terveysosaston vastuulla. Osaston rankkurit keräävät kissoja ja koiria ja lopettavat ne. PAWS (The Philippine Animal Welfare Society) suosittelee nettisivuillaan sekä omien, että kaduilla elävien kissojen ja -koirien tuomista leikkaukseen. Näin voidaan estää populaation kasvu, poikasten hylkääminen kadulle ja turha kärsiminen. Leikkauksen lisäksi he suosittelevat vastuullista adoptoimista tai huolenpitoa kulkueläimistä. Eläinten leikkaaminen ei kuulu mihinkään valtiolliseen ohjelmaan.

http://www.paws.org.ph/who-can-get-strays-or-abandoned-dogscats-off-the-streets.html
http://pawsphilippines.weebly.com/strays-why-are-there-stray-cats-and-dogs.html
http://newsinfo.inquirer.net/692842/paws-ateneo-launch-program-for-stray-cats-on-campus

Koti, jonka terasseihin ihastuin

Teacher's Villagesta löytyi talo.

Nyt olen asunut täällä kuukauden päivät. Huone on pikkuinen koppi, mutta siihen mahtuu oma kylpyhuone ja parvisänky tuo lisää tilaa! Katto on niin korkea että parvisängylläkin voi melkein seisoa. Katto itse vaikuttaa melko heppoiselta, joten voin vain toivoa, ettei sadekautena pyörremyrkyt vie sitä joku päivä mennessään. On niitä paljon huonompiakin täällä nähty.

Onneksi huoneessa ei tarvitse viettää kuin yöt! Asuntokerroksissa jokaisessa on terassi, ja käytännössä tämä koko paikka on puoliksi ulkona, lukuunottamatta tietenkin näitä asuinhuoneita, joissa on ihan ovet ja ikkunat. Toistaiseksi vietän päivät työskennellessä oman kerroksen terassilla. Tässä voi välillä katsella taivaalla lentäviä lentokoneita tai sateenkaaria.

Painiunelmia-dokumenttielokuvan leikkausta. Vähän liian mukavat maisemat...

Paras paikka on kuitenkin kattoterassi. Iltaisin siellä on viileämpää kuin missään muualla. Haaveilen lyhtyjen ostamisesta sinne. Ja sohvan tuomista. Ja mattojen. Siitä saisi Teacher’s Villagen ihanimman olohuoneen!

Talo on asuntola-tyyppinen ja muut asukit täällä on filippiiniläisiä. Aiemmin viereisessä huoneessa asui myös saksalainen Nathalie. Minulle jäi hoidettavaksi kulkukissa, jota hän tapasi ruokkia. Mutta se kissa on suloinen ja rohkea pikku kissa!

Hassua, että asumisessa tulee helposti omat rajat vastaan. Näin monenlaisia paikkoja asunnonmetsästysreissuillani. Siisteys ja valoisuus on asioita, joista en pysty tinkimään. Alunperin Filippiinien yliopiston opettajille rakennettu Teacher’s Village kuulosti aluksi liian hienolta paikalta asua, mutta loppujen lopuksi täällä on rauha, jota esimerkiksi Cubaossa ei ehkä olisi. Nykyään sitä kai tarvitsee. Nyt olen iloinen, että löysin tämän paikan ja päätin muuttaa tänne! En ehkä olisi voinut löytää parempaa!

Herra Wang on vihainen

Leikkaan vielä tässä toistaiseksi kokopäiväisesti Eveliina Pasasen hurmaavaa dokumenttielokuvaa Painiunelmia. Tätä varten ajattelin, että kyllä nyt jostain Metro Manilasta luulisi saavan helposti työhuoneen hyvällä tietokoneella ja oikeilla ohjelmilla, ettei tarvitsisi tällä läppärillä vääntää kotona.

Kyselin ja etsin internetin maailmasta vuokrapaikkoja. Löysin erään jälkituotantoyhtiön ainoana paikkana, joka vuokraa editointitiloja. Kokeilin onneani ja laitoin sähköpostia herra Wangille.

Herra Wang kyseli sähköpostilla tarkempia tietoja ja soitti pitkän puhelun. Oli kuulemma googlannut nimeni ja sanoi että teen mielenkiintoisia juttuja. Heillä olisi tarjota editti, johon kuuluu kovalevyt, kaksi assistenttia, teatteri... Sanoin että kuulostaa hyvältä mutta turhan pramealta meidän pienen budjetin opinnäytetyödokkariin. Herra Wang kertoi, tietenkin vasta keskustelun loppupuolella, että heillä perushinta on 7000PHP (140 euroa) päivä. Tähän hän riensi kertomaan, että laita vaikka viestillä paljon pystyisit maksamaan niin katsotaan!

Pohdin, että minulla ei olisi mitään saumoja kyseiseen paikkaan. Laitoin hänelle viestiä, että pystyisin ehkä juuri ja juuri maksamaan 1000PHP (20e) päivältä, mutta että minun kannattanee varmaan luovuttaa paikan suhteen. Ajattelin, että 1000 pesoakin olisi minulle liikaa, mutta en kehdannut ehdottaa mitään täysin naurettavaa hintaa. No, Herra Wang soittaa seuraavana päivänä. Hän oli puhunut pomonsa kanssa ja puolustanut minua: Kyllä me leikkaajat tarvitsemme työrauhan, meidän keskittyminen herpaantuu niin helposti! Hän antoi tarjouksen simppelistä editistä ( onneksi ilman assareita) tuhannella pesolla päivästä.

Ajattelen, että minun on kai pakko ottaa se. Onhan siinä hyvät puolensa vaikka onkin kallis. Viikon päästä Herra Wang lähettää sopimuksen ja ehdot. Minun on määrä aloittaa huomenna. Ystäväni Katipunanissa ihmettelevät, että onpa kallis. Ja kaukana, Makatissa! Sinne kestää ainakin puolitoista tuntia. Minua alkaa hermostuttaa. Ehkä tästä läheltäkin löytyisi toinen paikka.

Internetistä löydän Cubaosta pienen tuotantoyhtiön, joka tekee lähinnä videoita erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Tähän yhtiöön haluan tutustua! Jospa heillä olisi vaikka yksi tietokone vapaana... Soitan iltakahdeksalta, epäilen että vastaakohan kukaan. Vastaa kuin vastaakin. Minä selitän nopeasti tilanteeni. Nainen kuulostaa nihkeältä. Sitten hän kysyy: “Siis käsitinkö oikein, että sinä olet nunna?”

Minua naurattaa. Okei. Aloitetaanpas alusta. Ohjaajanainen haluaa auttaa kun kuulee, etten olekaan nunna. Minä yritän kysellä hinta-arviota, mutta hän haluaa keskustella ensin minun kanssani toimistolla seuraavana päivänä.

Seuraava päivä on myös se päivä, jolloin aloittaisin Makatissa. En ole tehnyt vielä minkäänlaista sopimusta, joten ajattelen tämän olevan vielä joustava suunnitelma. En viitsi soittaa Herra Wangille enää näin myöhään, vaan laitan hänelle viestiä: Anteeksi, mutta käyn katsomassa toista paikkaa joka on paljon lähempänä ja jonka löysin ihan yllättäen. Asiat eivät välttämättä toimi siellä, joten tulen mahdollisimman pian sinne Makatiin. Otan sinuun yhteyttä huomenaamulla.

Tuotantoyhtiö on pikkuruinen, mutta ihan tyylikäs huoneisto yhdellä huoneella ja keittiöllä. Se sijaitsee jättimäisessä condominiumissa keskellä Cubaota, valtatie EDSA:n varrella. Keski-ikäinen ohjaajanainen puhuu kovaa nauraen. Yhdellä koneella on Adobe Premiere, leikkausohjelma jota tarvitsen. “Se on 5.0. Mutta sehän on käytännössä se sama kuin ne uudemmat.” No, ei se ole. Asennan uusimman version. Kyselen hinta-arviota, mutta nainen sanoo, että katsotaan nyt, toimiiko kone. Lueskelen kirjaa dokumenttielokuvien teosta Filippiineillä, kunnes saan tekstiviestin herra Wangilta: “Minä tein parhaani auttaakseni sinua ja annoin sinulle hyvän tarjouksen. Minua on nyt loukattu syvästi. Sinulla ei ole enää asiaa tänne. Editointitilan saa nyt joku muu.”

Kenties on sittenkin parempi, etten työskennellyt herra Wangin kanssa.

Ohjelmien latauksessa kestää puoli päivää. Minulle tuodaan lohenpääkeittoa lounaaksi. Kokeillessani leikkausta kaikki toimii ihmeen hyvin. Ohjaajanainen tulee juttelemaan kanssani.

“Niin paljonkohan kahdeksan tunnin päivä tulisi maksamaan..?”
“Paljon sinä maksaisit?”
“Makatin paikka olisi ollut 1000 pesoa päivältä. Se on minulle liikaa.”
“1000 pesoa! Vai niin…”
Ohjaajanainen pudistelee päätänsä ja naureskelee hermostuneesti.
“Minä olisin pyytänyt ainakin 400 pesoa tunnilta. 1000 pesoa päivältä on ihan minimihintoja.”
“Vai niin… En ihan tiennyt hintatasoja täällä.”
“900 pesoa päivältä on ihan minimi. Ja sekin… Entä päivät? Meillä voi itse asiassa olla käyttöä tuolle koneelle.
“Voin työskennellä iltaisin ihan hyvin.”
“Ilmastointilaitekin maksaa.”
“En tarvitse ilmastointilaitetta. Täällä on liian kylmä jo nyt.”
“Ei ole mahdollista työskennellä ilman ilmastointilaitetta. Voit työskennellä nyt tämän päivän täällä mutta mieti mitä teet.”
Ohjaajanainen häipyy.

Minä saan työskenneltyä hyvin koko päivän, vaikka podenkin jalkojeni jäätymistä. Ohjaajanainen tulee takaisin.

“Kuule… katsoin kalenteria. Meillä on ihan hirveästi projekteja. Tarvitsemme tuota konetta.”
“Hyvä on. Ymmärrän. Ehkä minun budjetille on muutenkin parempi, että työskentelen läppärillä.”
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään, syy on minun. En tiennyt hintatasoja. Kiitos kuitenkin mahdollisuudesta!”

Seuraavana päivänä löysin tieni Gilmoreen, jonka useat ihmiset olivat maininneet etsiessäni yhtä tiettyä piuhaa. Kuulemma siellä sijaitsee kaikki tietokone-elektroniikka. Sitä löytyikin yhdestä rakennuksesta viiden kerroksen verran. Tulin kotiin tyytyväisenä isosta ja painavahkosta, käytetystä monitorista. Kyllä nyt pystyy jatkamaan, vaikka kuinka tekisi läppärillä!