15.10.2016

Kulttuurisen olemassaolon taisto


2016_09_mindanao-104
Manobo-heimon naisten hiuskoristeita.

Istumme kolmisin moottoripyörän selkään ennen auringonnousua. Don Carlosin kylästä huristelemme kohti vuoristoa. Ilma on viileä, pitää laittaa lisää vaatetta päälle. Tietä reunustavat maissiviljelmät.

Matkalla saamme mukaan yhden moottoripyörän lisää, sekä 23-vuotiaat manobo-heimon tytöt Ahdelin ja Lovelyn. Olin tavannut heidät jo aikaisemmin TFDP:n järjestämässä konferenssissa, jossa tein Ahdelin kanssa videohaastattelun ja sinä iltana vielä käänsimme haastattelun hotellin luksukselta tuntuvalla sängyllä makoillen. Tytöt ovat perustaneet Bukidnon alkuperäiskansojen oikeuksia ajavan nuorisojärjestön. Kummatkin ovat valmistuneet opettajiksi, mutta nyt heillä on täysi työ heimojensa, sekä kulttuurinsa, säilyttämisessä. Saamme heidät mukaamme tulkeiksi, sillä TFDP:n Juvie ei osaa heimon kieltä.

Lovely istuutuu taakseni ja jatkamme matkaa. Kukkulat ja tasangot ovat silmänkantamattomiin täynnä maissipeltoja ja sokeriruokoviljelmiä.
"Nämä ovat meidän maitamme, mutta kaikki on uudisasukkaiden käytössä”, selittää Lovely.
“Ovatko he hakanneet kaikki metsät?”
“Ovat. Jos me kaadamme puun, siihen täytyy olla hyvä syy. Kysymme ensin luvan puun enkeliltä.”

Keski-Luzonilta ja Visayasilta lähetettiin paljon kristittyjä asuttamaan Mindanaota. Nähtiin, että siellä on paljon “käyttämätöntä” maata, jota lahjoitettiin uudisasukkaille. Toisaalta heidät haluttiin lähettää myös Mindanaon olojen tasaamiseksi – toisin sanoen, karkottamaan muslimit, jotka olivat pystyneet pitämään Mindanon itsellään Espanjan valloittaessa muut Filippiinien alueet. Nyt Mindanao on pääosin kristittyjen uudisasukkaiden asuttama. Muslimien lisäksi tästä kärsii myös lumad-heimot, eli ei-muslimit alkuperäisasukkaat.

“Uudisasukkaat tahkoavat suuret tuotot pelloilla, jotka eivät ole heidän. He ovat riistäneet meiltä maat ja he riistävät meiltä koko olemassaolon!” Lovely puuskahtaa takanani viileän tuulen viheltäessä korvissa.

2016_09_mindanao-251
Benbenin kodin terassi kylpi aamuauringossa, kun saavuimme kylään moottoripyörillä.

Saavumme ylhäällä kukkuloilla sijaitsevaan kylään. Sen ensimmäisessä bambumökissä, bahay kubossa, asuu lukiota käyvä tyttö Bem-bem, hänen sisaruksensa ja äitinsä. He ovat osa manobo-heimoon kuuluvaa amta-yhteisöä. Bem-bemin isä tapettiin muutama vuosi sitten sillalla alempana vuoristossa. Isä rohkeni vaatia heimonsa maita takaisin. Uudisasukkaat tappoivat hänet.

“Meidän heimomme joutuvat työskentelemään uudisasukkaiden mailla. He saavat palkkaa 150 pesoa päivässä”, Ahdel selittää tuohtuneesti.
“Se on tosi vähän. Sillä ruokkii juuri perheen, mutta ei muuta”, pohdin.
“Siksi lapsetkin työskentelevät. He saavat vähemmän palkkaa; 100 pesoa. Työ on raskasta ja joskus uudisasukkaiden lapsetkin ovat vahtimassa työskentelyä pyssyjen kanssa! Monet lapset joutuvat sekä olemaan töissä, että koulussa. Jotkut ovat pelkästään töissä.“

Ahdel kertoo, että jotkut lapsista haluavat sotilaiksi, jotta voisivat puolustaa heimoa.
“Me sanomme, että ei kannata ajatella niin. Opiskelkaa. Jumala ja esi-isämme kyllä tietävät, mitä meille tapahtuu.”

Vaikka olisikin sellainen tilanne, että töissä ei tarvitsisi olla, ei koulu ole silti helppo vaihtoehto. Bem-bem tekee läksyjä myöhään yöhön ja lähtee aamuviideltä kaksituntiselle kävelymatkalle kouluun.

2016_09_mindanao-52
Bem-bemin aamutoimiin kuuluu vedenhaku.

Manobo-oppilaita väsyttää. Heillä ei ole ollut mahdollisuutta saada tarpeeksi ruokaa eikä tarpeeksi unta. Lisäksi he joutuvat usein muiden oppilaiden ja opettajan silmätikuiksi.

“On vaikeaa vastata jos väsyttää. Opettaja tiuskii meille, jos pyydämme selittämään lisää. Hän loukkaa meitä ja sanoo ettemme ymmärrä. Mutta Cebuanoille opettaja selittää asiat kärsivällisesti. Siksi meistä tulee helposti epävarmoja. Luulemme ettemme osaa”, Bem-bem sanoo. Mutta hän on päättäväinen: “Jos minä olisin opettaja, kohtelisin kaikkia oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.”

Bem-bem on ihailtavan vahva, vaikka kiusaaminen on läsnä jokaisessa päivässä. Välillä häntä itkettää, mutta hänellä on tahto taistella heimonsa oikeuksista ja kulttuurista. Bem-bem on ylpeä siitä, että on manobo. Hän sanoo kehottavansa muitakin lapsia menemään kouluun eikä alistumaan kiusaajilleen. Vain siten he voivat auttaa heimoaan.

Sekä Ahdel että Bem-bem puhuvat haastatteluissa niin että itkevät.
“Me olemme tunteellisia ihmisiä. Nämä asiat joita kysyit, ne on tosi lähellä meitä. Ne on asioita, joiden puolesta me teemme kaikkemme ihan joka päivä.”

2016_09_mindanao-85
Bem-bemin koulussa koulupukuna on koulun t-paita.

2016_09_mindanao-171
Koulun pihalta avautuu näköalat Kurpitsavuorelle.

Viikko sitten Juvie ja tytöt olivat keskustelemassa barangayn poliitikkojen kanssa toimintasuunnitelmasta heimon maiden takaisin saamiseksi. Seuraavaksi on luvassa kaikkien mahdollisten asiakirjojen haaliminen kasaan heitä auttamaan luvanneelle lakimiehelle.

“Meidän täytyy löytää viralliset sopimukset maista”, Lovely selittää.

Manoboille kuuluvia maita on alueella noin 23 000 hehtaaria. Siihen kuuluu neljä eri barangayta eli kylähallintoaluetta.
On muun muassa selvitettävä, ovatko lahjoitettujen alueiden sopimukset vielä voimassa.

Uudisasukkaat tästä toiminnasta tuskin tulevat pitämään.

Lovely huokaa.
“Siitä tulee verinen taisto. Meitä pelottaa.”
“Me manobot rakastamme rauhaa. Me mielummin alistumme, kuin aiheutamme mielipahaa kenellekään.”

2016_09_mindanao-
Ahdel, Lovely ja My Love käänsivät haastatteluja englanniksi. Manoboille on tärkeää saada puhua omalla kielellään.

Heimo oli aikoja sitten vaihtanut osan maistaan yhteen sillipurkkiin. Maiden omistaminen on heille käsittämätön ajatus.

“Meitä käytetään hyväksi. Olemme kasvaneet luulemaan, että olemme alempia kuin muut. Olemme kasvaneet luulemaan, että meillä ei ole asiaa ostoskeskuksiin. Me olemme kasvaneet luulemaan, että on ihan ookoo tappaa meidät!” Ahdel puhuu täynnä tunnetta, huolta ja voimaa.

“Meidän manobojen täytyy yhdistyä ja taistella viimein oikeuksistamme!”

Maaoikeuksista taistellut Benbenin isä tapettiin. Kysyn tytöiltä, eikö heitä pelota.
“Jos me emme tee tätä, kuka tekee? Joidenkin on joka tapauksessa puolustettava meitä, miksi sitten emme me. Muuten me kaikki vain alistuisimme sorrolle.”

Suomalaisen Filippiinit-seuran kummitoiminta tukee Bem-bemin ja muiden ihmisoikeusloukkausten uhriksi joutuneiden lasten koulunkäyntiä.


2016_08_evidencetoaction-6036
Amta-yhteisön miehiä TFDP:n järjestämässä konferenssissa Manilassa. Heidän ja muiden ihmisoikeuspuolustajien ongelmia ratkottiin siellä lakimiehen voimin EU:n tukemassa hankkeessa.

2016_09_mindanao-173
Aamuaurinko amta-yhteisöstä avautuvilla viljelyksillä.

3 kommenttia:

  1. Maan omistaminen on tuntematon käsite... Visayasilta lSamoin monet sukulaiseni Cebusta ja Camotes Islandilta VISAYASILTA! Siellä maan "omistussuhteet" eivät vielä tänäkään päivänä ulotu tuota Esopanjalaisaikaa eli 1800 luvun loppupuolta tuoreempiin aikoihin joten TITLE on vielä saavuttamaton käsite ns. "rural areoilla" joissa meilläkin on lakimiehen vahvistamat pieni puutarhatontti Agriculture alueella. Cebussa ja yleensäkin kaupungeissa asiat taas ovat jo länsimaalaisittain ajateltuna toisin, onko sitten paremmin...jokainen voi ajatella itsekseen ihan vapaasti. Tuon Luzonilta ja VISAYASILTA "lähettämisen" taustalla oli taas Marcosin aikaan appivanhempieni perheen tapauksessa kuten monella muullakin maan sisäinen pakolaisuuskin diktaattorin valtaa henkensä ja perheensä turvallisuuden takia. Osa perheestä, suuremmat lapset olivat lähisukulaisten hoteissa, osa muuallakin ankeissa oloissa hädin tuskin kotikoirien kanssa samalla ruokamäärällä ja "orjantyötä" tehden. Vaimoni ja nuorimmat veljet taasen vanhempiensa kanssa raatamassa juuri alkuperäiskansojen alueella aika lähellä Bukidnonia, jossa itsekin kävin matkallani Davaosta CDO:n. 18 km päivittäin oli koulumatka sieltä aina myöhempään College opiskeluun Cebussa asti. Sain kuulla että siellä jossain viidakossa olisi appeni kahdella Tanduay pullolla ostama rinnetontti, jonka hän jätti alkuperäiskansan edustajille heti, kun oli mahdollisuus palata kotisaarelleen Camotesille eikä haikaillut perään. Filippiineillä omistussuhteitten selvittäminen on todella sukupolvien takana ja esimerkiksi meille tonttinsa myynyt rouva ei tunnistanut yhtään näistä Barangay Officessa kirjoihin merkityistä omistajista mistään neljästä ilmansuunnasta olevista "naapureista". TÄMÄ SELVITYKSENÄ, ETTEI TULE LIIAN YKSIPUOLISTA KUVAA ETTÄ KAIKKI SINNE MINDANAON VIIDAKKOIHIN TULLEET "UUDISASUKKAAT" OLISI "Nestlen tai Del Monten kätyritä!" :) Kiitos pitkän sepostukseni lukemisesta ja toivottavasti myös ajattelemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiinnostavasta selvityksestä Lesi!
      Itse tutustuin tähän siirtolaisuuteen alkuperäiskansojen ja heidän tuntemuksiensa kautta. Varmaan sisäisestä pakolaisuudesta saisi mielenkiintoisen jutun myös! Pakolaisten vaihtokaupat maasta kuulostaa enemmän muodolliselta vaihtokaupalta ja selviytymiseltä, varsinkin jos maat annettiin muuttaessa takaisin. Ei kuulosta siltä, että alkuperäiskansoja olisi alistettu! Olisi mielenkiintoista kuulla lisää.

      Ylipäätään taistelu maaoikeuksista ei varmasti ole helppo. Niin kuin sanoit, omistussuhteiden selvittäminen lienee kivien ja kantojen alla, eikä se ole ihan reilua niillekään, jotka ovat asuneet mailla jo pitkään, kuka minkäkin takia.

      Poista
  2. Osa tekstistä alussa onnistuin hävittämään, anteeksi! Pitäisi lyhyesti sanottuna olla jotain tällaista..... Visayasilta lähettäminen!! ... Näitä 2 kohtaa haluan kommentoida selvittääkseni asioitten toistakin puolta. Anoppini sanoi minulle ettei maata voi omistaa poika! Maa se lopulta omistaa sinut! - Raamattua mukaillen ja samoin monet sukul-----

    VastaaPoista